Sodankylän elokuvajuhlat 25 vuotta

Seuraavia sanoja on raskas kirjoittaa, koska muistelen ohjaajia ja dialogikumppaneita - he kasvattivat osaltaan Sodankylän perinnettä, joka-aamuista kahden tunnin keskustelua - jotka ovat poissa. Tätä on myös hyvä kirjoittaa, koska he kaikki olivat niin eläviä, mielikuvitusrikkaita ja inhimillisiä, aivan kuten elokuvansa. Olin jo silloin varma että he ovat ikuisia - sen todistaa nyt heidän elokuviensa sarja.

Kahden ensimmäisen vuoden (1986 ja 1987) päävieraat ottivat eräänlaisen seremoniamestarin roolin. Samuel Fuller (1912–1997), johon olin tutustunut ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallani 15 vuotta aiemmin, hallinnoi jokaista tilannetta, suurta tai pientä. Myös hänen persoonansa ja elokuviensa suhde oli huima draama: hänen radikaali anarkisminsa oli hyvin kaukana siitä taantumuskuvasta jota kirjoittelussa usein viljellään. Toisen maailmansodan jalkaväkisotilas oli sodan absoluuttinen vihaaja, väkivallan suuri kuvaaja oli ihmisistä lempeimpiä.

Myös toisena vuonna yllämme oli johdatus. Michael Powell (1905–1990) oli ääretön elokuvantekijä ja uskomaton ihminen. Niin häntä oli luonnehdittu, ja ihmeen ilmakehä häntä ympäröikin. Punaisten kenkien tekijä oli meillä aika huonosti tunnettu ja sitten - tällaista voi tapahtua vain pienessä maassa - kaikkien tuntema muutamassa tunnissa. Yleisömme haltioitui hänen elokuvistaan, mutta omituisesti koko valtakuntaan virtasi tiedotusvälineiden kautta sirpaleita hänen karismastaan.

Suuret amerikkalaisveteraanit olivat kauan festivaalin selkäranka. Robert Wise (1914–2005) oli usein kutsuttu, mutta aina töissä. Kävin jopa suostuttelumatkalla, ja niin paikan päällä Lapissa 1994 vallitsikin miellyttävä illuusio siitä, että tapaamme ikään kuin vanhoina ystävinä. Kaksi seikkaa vaikutti erityisesti: täydellisen ammattilaisen läsnäolo, joka säteili myös yksityishenkilöstä sekä vakaumuksellinen demokraattisuus, sekin sekä elokuvia että yksityishenkilöä koskeva.

Joseph H. Lewis (1907–2000) on yhtä kuin "B‑elokuva", tuo kaunis ja nykyisestä proosallisesta maailmasta kaikonnut asia. Hauska ja yhteiskunnallisesti skarppi pappa valloitti meidät täysin. Kun Hollywood-halpiksia usein epäillään siitä, ettei yksilöllinen ohjaajanääni ole mahdollinen, Lewis on paraatiesimerkki merkityksellisestä urasta, joka piirtyi mahdottomia esteitä vasten.

Olin tutustunut Jean Rouchiin (1917–2004) melkein neljäkymmentä vuotta aiemmin ja hän oli aivan entisensä – paitsi että ajatus seikkaili välillä todella mielivaltaisesti, triviasta ja anekdooteista ja elämän yleisestä huumorista kaikkien taiteiden korkeampaan matematiikkaan. Kuulimme melkein tykityksenä  tiivistyksiä siitä mitä elokuvan ja elämän sotkeutuminen, se mitä keinotekoisesti nimetyt dokumentti ja fiktio voivat havainnollistaa, tuo maailmaan.

Hauskimpiin kuului myös egyptiläinen Youssef Chahine (1926–2008), hän jopa tanssi (kuten oli tanssinut silloin viimeisimmässä elokuvassaan) osoittaakseen, että oli Egyptin Gene Kelly. Suuri tarinantaju ja sen pohjalla oleva huumori olivatkin se ainesosa jota ilman ikiaikaisten filosofioiden ja nykyajan populaarikulttuurin, ylipäätään melkein käsittämätön ajallinen kaari, ei olisi voinut hahmottua.

Claude Sautet (1924–2000) hahmona säteili sympatian ja myötäelämisen kykyä, jollaisen voi aavistaa hänen elokuvistaan, olipa kyseessä uraauurtava Rikolliset tai joku myöhemmistä "elämäntapatutkielmista". Tapaaminen oli itselleni henkilökohtaisesti painokkaimpia ja johti kirjeenvaihtoon ja jopa ystävyyteen - siinä mielessä suhteellisesti että emme enää ehtineet tavata.

Sitten kuopukset. Krzysztof Kieslowski (1941–1996) oli vieraanamme sekuntia ennen kuin hänestä tuli palvottu legenda. Hyvä meille. Kymmenen käskyä oli juuri valmistunut, mutta sarjaa ei ollut vielä nähty. Ohjaaja oli tehnyt töitä hurjaa vauhtia, nyt hänelle luvattiin loma ja rauhaa, ja ne hän sai. Kieslowski, vaimo ja tytär viihtyivät suuren osan ajasta vanhojen ystävien, Jarmo Jääskeläisen ja hänen puolalaisen vaimonsa, seurassa. Jarmon loistavien tulkkauksien ansiosta Kieslowski tuli esille omana mietteliäänä ja veitsenterävänä itsenään. Hetket olivat etuoikeutettuja.

Jacques Demy (1931-1990) sopi niin hyvin Sodankylän raitille siksikin, että hänen oma yleismaailmallisuutensa oli samalla syventynyttä paikallisuutta. Muistan ikäni surumielisen näyn ensimmäisenä aamuna. Demy oli käynyt teltan näytöksessä, lattia oli ison sateen jäljiltä lainehtinut vettä ja yleisöäkään ei vielä ollut liiemmälti. Demy käveli hotellille päin tihkusateessa. Kaikki muuttui iltapäivällä. Cherbourgin sateenvarjot päättyi, varmaan kaikki itkivät, useimmat olivat kokeneet elokuvan ensi kerran. Myös Demy oli liikuttunut, vuoropuhelu oli kauneinta mitä elokuvaohjaaja voi yleisönsä kanssa kokea.

Peter von Bagh

Shokkikäytävä (USA 1963): Samuel Fuller Sodankylässä 1986. Punaiset kengät (Iso-Britannia 1948): Michael Powell Sodankylässä 1987. West Side Story (USA 1961): Robert Wise Sodankylässä 1994. Gun Crazy (USA 1949): Joseph H. Lewis Sodankylässä 1993. Ranskalainen päiväkirja (Ranska 1961): Jean Rouch Sodankylässä 2003. Kohtalo (Ranska/Egypti 1997): Youssef Chahine Sodankylässä 1998. Rikolliset (Ranska 1960): Claude Sautet Sodankylässä 1996. Lyhyt elokuva tappamisesta (Puola 1988): Krzysztof Kieslowski Sodankylässä 1989. Cherbourgin sateenvarjot (Ranska/Saksa 1964): Jacques Demy Sodankylässä 1987.