Pirjo Honkasalo
Pirjo Honkasalo on Suomen kansainvälisesti kuuluisin dokumentaristi. Elokuvan monialainen taituri aloitti Suomen elokuvakoulun jo 17-vuotiaana, jatkoi kuuluisassa elokuva-ahjossa Prahan FAMU:ssa ja Philadelphiassa erityisesti antropologisen elokuvan parissa.
Honkasalo on osallistunut jo 35 elokuvan tekemiseen monissa eri tehtävissä, ja hänet tunnetaan erittäin taitavana kamerankäyttäjänä. Elokuvataiteessaan hän tarkastelee usein fiktiivisten tai todellisten henkilöidensä sielunliikkeitä. Visuaalisesti harkitun kauniit kuvat ja elokuvien runollinen sanoma ovat tekijälleen henkilökohtaisuuden ilmentymä, mutta samalla ne pakottavat katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.
Uralle mahtuu varsin monia yhteistyöelokuvia. Sarjan elokuvista Pekka Lehto oli ohjauskumppani Honkasalon ensimmäisissä dokumenttielokuvissa. Ikäluokka (1976) käsitteli käsityöläisiä elämässään ja työssään tavalla jota luonnehdittiin "rivimiehen Suomen historiaksi".
Vaaran merkki (1978) kertoi henkilödokumentin keinoin natsijohtaja Pekka Siitoimesta, jonka lähipiiriin tekijät onnistuivat ujuttautumaan. Kainuu 39 (1979) tarttui dokudraaman muodon saaneena virallisen historiankirjoituksen unohtamiin tapahtumiin talvisodan Suomussalmella.
Lehto oli mukana ohjaajana myös muutamissa Honkasalon fiktiivisissä elokuvissa. Paljon taustatyötä vaatinut Tulipää (1980) pureutui monia hahmoja saaneen kirjailija Algot Untolan elämään ja maailmaan tavalla, joka rinnasti taiten menneisyyden ja tekoajan maailman tapahtumat esimerkiksi Kosovossa.
250 grammaa (1983) kertoi syöpäsairaasta venäläistytöstä jo ennen Tsernobylia – näyttelijänä siinä oli mukana maailmankuulu Nikita Mihalkov. Da Capo (1985) taas tarkasteli Heimo Haittoa muistuttavan lapsineroviulistin ja hänen pirullisen managerinsa suhdetta sekä lapsen identiteetin muotoutumisen että lapsen hyväksikäytön näkökulmasta.
Yhteistyö nousee korostetusti esille myös elokuvissa Leonardon ikkunat (1986), joka perustui elämänkumppani Pirkko Saision käsikirjoitukseen kuten jo mainittu Da Capo.
Yhteistyö jatkui 12 vuotta myöhemmin valmistuneessa, Honkasalon viimeisimmässä näytelmäelokuvassa Tulennielijä (1998). Erottamattomien kaksosten tarina lastenkodin ja sirkuksen maailmassa peilaa sekä äitisuhdetta että suomenkaltaisen sodanjälkeisen todellisuuden saamia muotoja. Elokuva palkittiin kotimaassa kahdeksalla Jussi-patsaalla ja myös Los Angelesin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
Järjestelmänmuutoksessa rikastuneen vironvenäläisen miljonäärinaisen tarinan kertovassa Tallinnan Tuhkimossa (1995) ohjaajapari oli Marja Pensala.
Pyhän ja pahan trilogian muodostavat uskontoja ja ihmisten henkisiä syvyyksiä tarkastelevat dokumenttielokuvat. Eira Mollbergin kanssa ohjattu Mysterion (1991) pureutuu palavan kiven alueella sijaitsevan virolaisen luostarimaailman salaperäiseen maailmaan. Sen jälkeen Honkasalo on ohjannut elokuvansa yksin.
Tanjuska ja seitsemän perkelettä (1993) kuvaa sydäntäsärkevästi riivaajien karkottamista nuoresta tytöstä ja Atman (1996) syvän uskovaisen 6000 kilometrin pyhiinvaellusmatkaa läpi hindulaisen maailman. Honkasalo sai erityisesti näillä elokuvillaan Amsterdamin kansainvälisellä IDFA-dokumenttielokuvafestivaaleilla alan arvostetuimpana pitämän Joris Ivens -palkinnon vuonna 1996.
Melancholian 3 huonetta (2004), jonka aiheena on Venäjä ja erityisesti sodan runtelema Tshetshenia ja sen ihmiset, osoittautui suureksi kansainväliseksi menestykseksi. Ylistävien mainelauseiden myötä tämä sielukkaiden kasvojen elokuva on esitetty jo yli sadassa maassa.
ITO – kilvoittelijan päiväkirja (2010) sijoittuu Japaniin. Kohteena on buddhalainen pappi, jonka mutkaiset taustat kattavat onnettoman lapsuuden, vammautumiseen päättyvän nyrkkeilyuran ja keskustelukapakan pidon. Intiimien vuoropuheluiden kautta päähenkilön taustat avautuvat tavalla, joka antaa globaalisti ymmärrettäviä välähdyksiä omalaatuiseen japanilaiseen elämään ja kulttuuriin.
Jari Sedergren