PARIS QUI DORT + ENTR'ACTE

Paris qui dort
René Clairin tausta oli kirjallinen siinä mielessä, että hän aloitti uransa lehtimiehenä; 1920, 22-vuotiaana hän kirjoitti ’L’Intransigeant” -lehteen. Mutta miltei välittömästi hän tuli myös elokuvaan, ensin Feuilladen ja muiden näyttelijäksi, sitten Jean de Baroncellin assistentiksi, kunnes hän kesällä 1923, 25-vuotiaana toteutti kolmessa viikossa ensimmäisen elokuvansa Paris qui dort. Dadaismi ja avantgardismi ovat avainsanoja tähän lyyriseen Pariisi-visioon, josta Clairin ystävä Georges Charensol kirjoitti: ”Clair oli imenyt ravintoa Jarryltä ja Apollinairelta ja saanut vaikutteita myös Mack Sennettiltä ja dadasta. Juuri Paris qui dort paljasti Clairin lahjakkuuden todellisen luonteen.”

Kauden ranskalaisista ohjaajista kukaan ei ollut lahjakkaampi tai omaperäisempi kuin Clair, ei kukaan hallinnut elokuvan ilmaisukeinoja sellaisella vaistonvaraisella varmuudella kuin hän. Vähin varoin tehdyssä esikoisessa Paris qui dort ilmenee hänen taipumuksensa nähdä maailma absurdina ja taito käyttää kameran koomisia ilmaisumahdollisuuksia. Joukko matkailijoita laskeutuu lentokoneesta. Eiffel-tornin huipulla he huomaavat, että Pariisi on joutunut salaperäisen lamaannuttavan säteen vaikutukseen, jonka yläpuolella ollen he ovat onnistuneet pelastautumaan – ainoina. Kaupungin läpi kulkiessaan he tapaavat ihmiset jäykistyneinä riemastuttavan groteskeihin asentoihin: taskuvaras yllätetään verekseltään, kaksi mainosjulisteen kantajaa tavataan kumartuneena poimimaan kadulta samaa frangia, vaunuja työntävä lastenhoitaja antamassa suuta santarmille.

Myöhemmin he löytävät säteilyn lähteen erään päästään seonnen keksijän kotoa ja pakottavat tämän vääntämään vivusta, joka palauttaa elämän jälleen entisiin uomiinsa. Keksijä tekee kuten käsketään, mutta - samoin kuin alkuaikojen ranskalaisissa trikkifilmeissä - mikään ei ota onnistuakseen. Ensin kaikki käy liian nopeasti, sitten hitaasti. Huolimatta monista kömpelyyksistään Paris qui dort on yhä vielä raikas ja tavattoman hauska elokuva.

Clairin kerronta on lähes puhtaasti visuaalista. Jo ensimmäisessä yrityksessään Clair tietoisesti jatkaa primitiivien ja pioneerien elokuvaa. Hän hellii kaikkia elokuvailmaisulle tyypillisiä trikkejä. Häntä ihastuttaa tietty barbaria tässä uudessa taiteessa, jonka estetiikka on vielä keksimättä, joka lupaa verratonta yleismaailmallista runoutta ja joka sallii kaikki rohkeat keinot. Tämä villi puoli kiehtoo häntä, ja taide vähemmän kuin magia. Kaikkien sanan vuosisatojen jälkeen hän heittäytyy nautinnollisesti kuvien elävään tulvaan.

- Georges Sadoulin (Dictionnaire des Films, 1965), Artur Knightin (Elävät kuvat, 1957) ja Barthélmy Amengualin (Rene Clair, 1963) mukaan.

Entr'acte
Entr'acte näytettiin ensimmäisen kerran Relâche –teatterissa Parississa Champs-Elyséellä 4.12. 1924. Marraskuulle usein päivätty ensiesitys lykkääntyi, kun ensitanssija Jean Borlin nyrjäytti nillkkansa. Lontooseen elokuva tuli esitykseen tammikuussa 1926.

    "Hänen taiteensa ihmeellinen barbaarisuus hurmaa minut. Täällä viimeinkin on neitseellinen maaperä. En välitä siitä, että olen tietämätön maailman laeista… Nautinto jonka saan elokuvien katsomisesta ei useinkaan ole sellaista miksi olen sitä ajatellut tuntea; se on musiikillisen vapauden tunnetta." (René Clair artikkelissaan rytmistä, Les Cahiers du Mois, 1925)

    Elokuva oli tarkoitettu alun perin Jean Borlinin ohjaaman varsinaisen baletin väliajalla esitettäväksi Pariisin Ruotsalaisessa baletissa. Picabia kirjoitti käsikirjoituksen balettiin, ja sisällytti siihen koko joukon dadaistisia termejä, johon jatkuvuutta välttäen sijoitettiin assosiatiivisia sarjoja muodoista, valoista, rytmeistä ja ideoista. Tyylillisesti elokuva on kuitenkin selkeästi Clairin.
    "Annoin hänelle käsikirjoituksen, joka ei riittänyt mihinkään", Picabia kirjoitti myöhemmin. "Ja hän teki siitä, mestariteoksen: Entr'acten." Monet elokuvan aiheista tulivat tyypillisiksi osiksi Clairin myöhempiä elokuvia: magiikan komedia, makaaberit esittelyt, joiden rujous karsitaan pois ja hulluttelut jahtaamisella.

    "Vuonna 1924 ei ollut moniakaan elokuvia, joiden musiikki olisi suoraan kirjoitettu niille. Camille Saint Saens kirjoitti musiikin elokuva L'Assassinat du Duc du Guise (1908) ja Honegger elokuviin La Roue ja Napoleon (1923)", Martin Howe kirjoitti vuonna 1948 Ballet ja Opera –lehdessä. "On kuitenkin selvää, että Satien idea musiikista 'rakastettavuutena' eroaa huomattavasti sekä aiemmasta että myöhemmästä käytännöstä. On ja on ollut niin, että musiikin pitäisi vahvistaa elokuvallista kuvaa, joko olemalla sille rinnakkainen tai käymällä päin sitä. Satie puolestaan tekee päinvastoin, hän tarjoaa sopivan 'musiikillisen ilmaston'."

    Entr'acte sai paljon huomiota ilmestyttyään: "Yleisö ei pitänyt baletista eikä Clairin elokuvasta. Kun Satie ja Picabia ajoivat lavalle Borlinin skootterilla kuullakseen aplodit, teatteri kapinoi." Clair, joka ajatteli elokuvan lyövän "rankan iskun" elokuvaan, ilahtui. Kritiikki oli kaikkea muuta kuin yksimielinen, vaikka monet kiittivät sen virtuoosimaisia piirteitä ja elokuvan tapaa laajentaa elokuvan kieltä. Elokuvaa onkin pidetty usein esimerkkinä puhtaasta elokuvasta.

– Eri lähteiden mukaan Jari Sedergren 15.4.2005