KIRSIKAN MAKU

Kiarostamin elokuva Kirsikan maku voitti 1997 Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Se on pienimuotoinen, hillitty, mutta sitäkin universaalisempi tutkielma yksinäisyydestä, kaikesta irtoamisesta, siitä kuinka ympärillä sykkivä elämä tuntuu soivan aivan eri taajuudella kuin oma pieni mieli. Kirostamin sivullinen on keski-ikäinen mies, joka matelee autollaan hiljaa Teheranin katuja, pysähdellen välillä katsomaan kaupungin ihmisiä, kuuntelemaan autonsa ikkunasta heidän puheitaan. Kiarostamilla on kyky porautua ihmiseen konstailemattomilla puolilähikuvilla. Kasvot kertovat kaiken, kunhan niitä vain saa tarkkailla hieman yhtä televisioleikkausta kauemmin. Eikä Kiarostami kiirehdi. Hänen päähenkilönsä muistuttaa Wim Wendersin enkeleitä Berliinin taivaan alla. Hänessä on myös kirjailija Ray Bradburyn välitiloissa elävien hahmojen määrittelemättömyyttä. Hän voisi olla myös kokoomakierroksellaan kulkeva kuolema. Kiarostami paljastaa meille miehen nimen, mutta ei kerro hänen taustastaan tai hänen motiiveistaan. Herra Badiin kasoista käy kuitenkin ilmankin selväksi, että hän on tehnyt, tai on tekemässä niin suuren ratkaisun, että kaikki muu sen rinnalla on merkityksetöntä. Päätöksen toteuttamiseen hän tarvitsee hyvän työmiehen yksinkertaiseen hommaan. Kyse on kahdestakymmenestä lapiollisesta maata.
Teheranin kaduilla riittää osaavia päivätyöläisiä, jotka taatusti selviäisivät hommasta, joilla olisi käyttöä Badiin tarjoamalle hyvälle palkkiolle, mutta jokin tökkii. Hän lähtee ajamaan kauemmaksi keskustasta ja poimii kyytiinsä vapaalta varuskuntaansa palaavan armeijan kurdialokkaan. Jos poika kerran koulutetaan tappamaan, niin kyllä pitäisi selvitä tästä huomattavasti helpommasta hommasta, järkeilee Badii ja muistuttaa itsekin viettäneensä armeijassa elämänsä onnellisimman ajan. Samalla tavalla Badii kohtaa sementtitehtaan vartijan ja afganistanilaisen seminaariopiskelijan, mutta yksikään heistä ei suostu joko moraalisista tai uskonnollisista syistä auttamaan häntä. Sotilaspoikakin juoksee peloissaan karkuun. Lopulta hän saa värvätyksi luonnonhistoriallisen museon eläintentäyttäjän, joka vastentahtoisesti hyväksyy homman saadakseen rahaa sairaan poikansa hoitoon.
Vaikka Badiin tarjoama työ on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta rankinta mahdollista laatua, ei silläkään ole lopulta merkitystä. Badii ei ota kaupungilta työtä hakevia miehiä kyytiinsä, koska hän etsii ennen kaikkea yhteyttä, edes pientä hidasta kaistaa toiseen ihmiseen. Kiarostami kuvaa Badiin lähes koko elokuvan istumassa autossaan kuin hermeettisessä sellissä. Auton ikkunoista avautuva iranilainen maisema muuttuu monokromaattiseksi, kaiken tarkoituksensa kadottaneen sielun maisemaksi. Kiarostami kuvaa pitkin yleiskuvin maisemaa, jonka läpi auto lipuu yksinäisenä kuin tähtialus avaruudessa. Auton ulkopuolellakin Badiin ja hänen keskustelukumppaninsa välillä on usein ikkuna, joka vaimentaa heidän puheensa ja saa Badiin näyttämään astronautilta, jonka napanuora emoalukseen on juuri katkennut.
Kiarostami ei kerro meille Badiin taustoista, mutta Badiin kyytiinsä ottamat ihmiset hän piirtää terävin vedoin. Sotilaspoika on kotoisin Kurdistanista ja Badii olettaa hänen automaattisesti palaavan kotikamaralleen taistelemaan sen vapaudesta. alokas haluaa kuitenkin viljellä maataan. Afganistanilainen pappisseminaarilainenkin opiskelisi mieluummin vakaumustaan kotimaassaan, mutta se ei sodan vuoksi ole sielläkään mahdollista. Eläintentäyttäjää ajaa eteenpäin hänen sairas poikansa. Nämä ihmiset ovat kuin happea hiipuvalle avaruusmiehelle. Kiarostami kuitenkin tekee selväksi, että pois hiipuminen, katoaminen on yhtä mahdollinen, miksei oikeutettukin suunta elämälle kuin mikä tahansa hyväksytyn päämäärän tavoittelu. Kiarostami päättää elokuvansa kymmenen sekunnin pimeyden jälkeen yllättävästi lämpimiin kuviin, joissa hän itse kuvausryhmineen tekee tätä elokuvaa. Ehkä todellinen kirsikan maku elämässä on juuri sitä, että meille on annettu elämän pituinen tilaisuus pohtia kaikkia mahdollisuuksia, oli valtiomuoto, uskonto tai geopoliittinen tilanne mikä hyvänsä.
           
Markus Määttäsen mukaan (Aamulehti 15.12.2000) HB 23.4.2003