HAAVEIDEN KUJA

Toisen maailmansodan jälkeisessä tuotannossaan veteraaniohjaajat kuten René Clair tai Marcel Carné luottivat paljolti studion atmosfääriin, käyttivät suuritöisiä lavasteita luodakseen taiteellisen todellisuuden, jolla ei juuri ollut tekemistä realismin kanssa. Juuri lavasteiden perusteella voidaan tunnistaa Clairin ja Carnén luonteenomaiset elokuvat. Clairin elokuvissa lavastus oli elintärkeä: jos Lazare Meerson oli hänen suuren kautensa (1927-32) lavastaja, niin Léon Barsacq puolestaan oli vastuussa käytännöllisesti katsoen kaikkien vuoden 1945 jälkeisten Clair-elokuvien lavastuksesta.

Haaveiden kuja perustui René Fallet’n romaaniin, jonka sovituksesta Clair poisti kaiken karhean realismin. Clairin oman filosofian ehdoilla uudelleenkirjoitettuna elokuva on kenties hänen tärkein tutkielmansa ystävyydestä, aivan kuten Les grandes manoeuvres/ Älä leiki rakkaudella (1955) oli hänen paljastavin analyysinsä rakkaudesta. Haaveiden kuja saattaa olla ”inhimillisintä” ja koskettavinta Clairia, jossa kevyt ja charmantti tyyli on saanut uuden ulottuvuuden: tunteellisuuden.

(Roy Armes: The French Cinema Since 1946 I, 1966)

Porte des Lilas on Ménilmontantissa, 20. arrondissementissa, se on itäisen Pariisin laitimmaista laitaa, melkein jo kuin kaupungin ja ympäröivän maaseudun välistä ei-kenenkään-maata. Juju Cabatier on Porte des Lilas’n tyypillisiä, elämästä saatosta syrjään jääneitä asukkeja, laiskuri ja vetelehtijä, juopporatti ja pikku näpistelijä, ihminen jota kukaan ei ”tarvitse”. Mutta yhtenä syystalven päivänä häntä tarvitaan, hänen ystävänsä Taiteilijan kotiin ilmestyy karkuteillä oleva rikollinen Pierre Barbier. Hän on röyhkeä ja väkivaltainen, vaatelias ja komentelevainen, mutta hän tarvitsee Jujua ja ottaa kursailematta – joskus myös korvapuusteilla kiittäen – kaiken sen huolenpidon, hellyyden ja lämmön, jota tämä on vuosikaudet varastoinut tarpeettomaksi pääomaksi viinan rasvoittamaan sydämeensä. Tästä Jujun elämän suuresta seikkailusta – hankalasta hänelle ja hänen ympäristölleen mutta sittenkin Suuresta Seikkailusta kertoo Haaveiden kuja.

Haikean suloisten tunnelmien mestarin René Clairin uusi elokuva on inhimillisyyden, uskollisuuden, ystävyyden ja pyyteettömän rakkauden korkeaveisu runollisen nukkavieruissa puitteissa. Pieni ja jokapäiväinen tarina, mutta kerrottu kaikkea muuta kuin jokapäiväisellä teholla. Clair operoi pienellä henkilökunnalla, apunaan vain Barbier-leikkiä leikkivä kortteliston poikien ”kuoro”, mutta hän onnistuu vangitsemaan laitakaupungin talven tunnelmat ytimeen asti, katsomaan usein surumielisesti, joskus leikillisesti hyvin syvälle niihin Porte des Lilas’n asujainten keskinäisiin suhteisiin, jotka Jujun ja hänen ”käenpoikansa” merkillinen episodi mullistaa. Pierre Brasseur on niin suurenmoinen Juju, että siitä on vaikea tehdä sanoilla selkoa. Rakkauden bistronomistajan raikkaaseen tyttäreen hän ilmentää niin kauniisti, ettei katsoja pidä kiintymystä sopimattomana, vaan päinvastoin kääntää sydämensä syrjälleen, kun julmuri Barbier turmelee tämänkin ainoan korkean arvon Jujun pienessä elämässä. Brasseurin rinnalla muut luonnollisesti kalpenevat näyttelijöinä, mutta tyyppeinä he ovat kukin kohdallaan juuri oikeita, ei vähiten Georges Brassens mustasukkaisena vastahankaisena Taiteilijana, joka tunnelmallisesti esittää säveltämänsä monet Haaveiden kujan laulut.

(Heikki Etelänpää, 1958)