KYSYMYS ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

Ne seitsemän elokuvaa – yhtä lukuun ottamatta kaikki Technicoloria- jotka Powell ja Pressburger vuosina 1946-51 tekivät Rankille ja Kordalle ovat merkittäviä jo pelkästään niihin kasautuneen teknisen ryhmän kiinteyden ja lahjakkuuden vuoksi. Kaikissa seitsemässä toimi leikkaajana Reginald Mills ja keskimmäisiin viiteen sävelsi musiikin Brian Easdale. Aluksi oli lavastajana Alfred Junge, jonka tilalle vuonna 1948 tuli hänen apulaisensa Hein Heckroth. Jack Cardiffia seurasi kuvaajana Christopher Challis, joka työskenteli Powellin ja Pressburgerin elokuvissa vuodesta 1949 vuoteen 1956 ja liittyi ryhmään uudelleen vuonna 1972 elokuvaa The Boy Who Turned Yellow varten. Myös rakenteeltaan elokuvat muistuttavat toisiaan: Pressburgerin käsikirjoitukset ovat mestarillisia tutkimusmatkoja vastakkaisiin maailmoihin ja niiden raja-alueille, taivaan ja maan, uskollisuuden ja aistillisuuden, taiteen ja elämän paradoksaalisiin suhteisiin. Tätä aineiston kompleksisuutta Powell piti tavattoman innoittavana ja lisäksi tyypillisenä tapana jolla unkarilaiset kuten Pressburger näkevät maailman: ”He näkevät aina maailman nurinpäin. Kaikki heidän vitsinsä rakentuvat asioiden kääntöpuolen näkemiselle. Paradoksi on heidän keinonsa… Ja se on hyvin pitkälti unkarilainen ajattelutapa.”

Kysymys elämästä ja kuolemasta avasi seitsemän elokuvan sarjan ja kuuluu tekijäparin keskeisiin teoksiin. Omituisen kuolemanunen muodossa tämä elokuva ainutlaatuisella tavalla vyöryttää esiin kulttuurin – ”korkean” ja ”matalan” – kuten myös historian ja ihmissielun salattuja kerrostumia. David Niven tulkitsema lentäjä ottaa viimeisen viestiyhteyden ennen kuin hänen koneensa syöksyy mereen. Elääkö hän vai ei? Sitä on vaikea tietää; joka tapauksessa hänen päästään kirurgisen leikkauksen kautta avautuu unen ja todellisuuden, hurjan fantasian ja neorealistisen tiukkuuden välimaastossa oikeudenistunto, jonka kurimuksesta syntyy uusi maailma. Tämä valtaisa puolustuspuhe fantasialle sisältää tyylillisesti kaiken suurista lähikuvista kosmisiin visioihin. Myös käsikirjoituksen originaalisuus hätkähdyttää: sitä voi missään mielessä verrata ehkä vain Dovzhenkon sunnitelmaan Liekehtivän taivaan alla (jonka hänen leskensä Julia Solntseva raskasliikkeisesti toteutti).

Kysymys elämästä ja kuolemasta on yhä Powellin oma suosikki elokuvistaan: ”täydellisin elokuva - tekninen täydellisyys jolla ihmeellinen taikatemppu vietiin läpi”. Pressburgerin käsikirjoituksessa yhtyvät toisiinsa oppineisuus ja absurdiikka, se tarjoaa yhtä lailla ironisen näkemyksen englantilais-amerikkalaisista suhteista kuin rohkaiseva tarina kaikkivoivasta rakkaudesta. Elokuva on hämmästyttävä seos värillisiä ja mustavalkoisia kuvia, rohkeutta ja sentimentaalisuutta, yleviä tunteita ja varsin hyvää huumoria (kuten Marius Goringin ensimmäinen huomautus hänen saapuessaan maan päälle: ”tuolla ylhäällä kaipaa niin kovasti Technicoloria”). Powell ei koskaan pelkää sekoittaa todellisuutta ja fantasiaa ja spektaakkelia ja retoriikkaa hän käsittelee yhtäläisen varmasti, viipyillen sellaisissa hetkissä kuten valtavan vaaleanpunaisen silmäluomen sulkeutuminen yli kameran linssin tai naisen kyyneleen vangitseminen punaiseen ruusuun.

-Roy Armesin (”A Critical History of British Cinema”, 1978) ja Peter von Baghin (”Englantilanen elokuva”, 1980) mu-kaan