LAULU

Ryhmäteatterin tuotantoa oleva Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen Laulu on raju neorealistinen dokumentti kaupungin yöstä 1985. Aurinko laskee, kaupunki nukkuu. Elokuva seuraa lomittain kaupungin elämän sammumista, unta ja heräämistä "Aistien valtakunnan" syttymisen myötä. Liikkuessaan alakulttuuri-ilmapiirissä Laulu luotaa lain ja ja järjestyksen sekä laittomuuden ja suvaitsemattomuuden välistä raja-aitaa. Elokuva ei tee paljastuksia, vaan kuvaa kohteitaan viileän objektiivisesti.
   Laulu on yhtäältä väkevä kannanotto ympäröivää epätodellisuutta ja keinotekoisuutta vastaan, toisaalta huuto elävän suurkaupungin puolesta. Se on elokuva, jossa ristiriidat ja vastakohdat rakentavat välähdyksen jostakin tavoittamattomasta – vapaudesta. Laulu koostuu episodeista, pienistä hetkistä ja yksityiskohdista, kasvoista, tunnoista ja tunnelmista kaduilla, kapakoissa, teatterissa ja työpaikoilla.
   Työryhmä Arto af Hällström, Janne Kuusi, kuvaaja Tahvo Hirvonen ja äänittäjä Jouko Lumme liikkui iltaisin ja öisin ympäri Helsinkiä, mm. Jussi-juhlissa, jouluyön radio-ohjelmassa suden hetkinä, Zloty Brothers Showssa, jopa steriilissä laboratoriossa istuvan Paavon luona, jonka tulevaisuuden maalailusta muodostuu jännittävä ristiriita ulkona kuhisevan todellisuuden kanssa.
   Kokonaisuutta pitävät koossa muutamat yhdistävät lenkit, näitä ovat Paavon lisäksi Sielun Veljien keikat ja saarnaava Kari Väänänen. Mukana ovat myös Lapinlahden Linnut, Pirkka-Pekka Petelius, Teppo Turkki ja Leif Wager. Sielun Veljien musiikki tiivistää tunnelman ainutkertaiseksi. Laulu on rikas elokuva, joka ei väitä mitään, vaan tarjoaa ajateltavaa ja nähtävää katsojalle.
   Laulu on elävä ja kiihkeä dokumentti, se on rosoinen ja underground-henkinen, kaupunkinuorison raikas kotiseutuelokuva. Siinä viehättävät kuvauksen ja leikkauksen soljuva rytmi sekä pyrkimys Helsingin yöelämän kautta heijastaa todellisuutta tässä ja nyt. Todellisuus itse taitaa olla kaaottinen, ja Laulu vain tallentaa tämän, tarjoaa katsojalle aineistoa ajatellen 80-luvun puolivälin pääkaupunkilaisen ahdistuksen piirteitä. "Sisäinen ahdistus mieltäni piinaa.."
   Rockmusiikin tapaan rakennettu Laulu ei sorru rockvideoiden muodikkaaseen kieleen, vaan noudattaa klassisen dokumenttielokuvan parhaita perinteitä. Tahvo Hirvosen kuvaus on erityisen ansiokas, hän liikkuu kohteidensa sisällä sekä pehmeän hellästi että rajun röyhkeästi. Laulu on elokuva, jossa on jännitteitä, latauksia ja tunnelmaa. Se ilmaisee heti alkumetreiltä seuraansa ja pitää imunsa yllä loppuun asti. Tai sitten ei, katsojan mieltymyksistä riippuen. Välinpitämättömäksi se ei jättäne ketään. Laulu alkaa ja päättyy henkeäsalpaavasti Sielun Veljien kyydissä. Loppuakordi on Ismo Alangon: "Kiitoksia teille ihmiset, siinä oli ääntä, olkaa hyvä!"
   Laulu sai Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 1986 ja Valtion elokuvapalkinnon samana vuonna. Lisäksi Tahvo Hirvonen sai henkilökohtaisen Valtion elokuvapalkinnon Laulun kuvauksesta. Laulun työryhmä sai Jussi-kunniakirjan vuonna 1987.

- Elokuvakontaktin esittelytekstin pohjalta Pasi Nyyssönen 22.2.2012.
—