PARIISIN KATTOJEN ALLA

Vuonna 1929 Clair kävi Lontoossa katsomassa ensimmäisiä amerikkalaisia äänielokuvia. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin kiihkeästi vastustanut vuoropuhelun tuomista elokuvaan. Hän uskoi, että elokuvan suuri etu kirjallisuuteen nähden oli sen riippumattomuus sanoista ja niiden kuluneista mielleyhtymistä, sen vapaus ilmaista runollista tunnetta kuvallisesti. Vuonna 1927 hän oli kirjoittanut paljon lainatut rivit äänielokuvasta ”pelottavana hirviönä, luonnottomana luomuksena, jonka ansiosta elokuvasta tulee köyhän miehen teatteria, kurjaa teatteria…” Mutta ääntä (musiikkia ja tehosteita) vastaan hänellä ei ollut mitään ja nähtyään elokuvan Broadway melody hän myönsi, että myös sanoissa oli mahdollisuuksia. Elokuvassa Pariisin kattojen alla hän käytti minimaalisen vähän vuoropuhelua, pääasiassa taloudellisuuden vuoksi, välttääkseen pitkiä kuvallisia selittelyjä. Tässä ja parissa kolmessa seuraavassa elokuvassaan vuoropuhelun rooli oli niin toisarvoinen, että hän salli taitelijoiden itsensä jossain määrin improvisoida tekstiään.

Vaikka elokuvan Pariisin kattojen alla tarina on ohut, se on hyvin kiinnostava sekä sisällön että muodon osalta. Katulaulaja, hänen ystävänsä ja kaunis romanialainen tyttö, joka flirttailee vuorotellen kummankin miehen kanssa, eivät ole sellaisia tyyppejä jotka enimmäkseen kansoittavat Clairin elokuvia; he ovat vähemmän selväpiirteisiä, elämänmukaisia hahmoja, eivät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Sillä aikaa kun katulaulaja, uskollinen muttei kovin rohkea mies, on putkassa varkaudesta jota hän ei tehnyt, hänen tytöstään ja hänen ystävästään tulee rakastavaisia ilman että he todella pettävät häntä; ja ystävyys kestääkin loppuun saakka. Kaikki tässä käsikirjoituksessa on elokuvallista, alkaen tarttuvasta teemalaulusta joka ei koskaan keskeytä toimintaa, vaan on hallitseva osa sitä. Kohtauksessa, jossa rakastavaiset riitelevät, heidän äänensä kertovat tarinan kevyin siirtymin; ensimmäisen, lähellä rautatietä tapahtuvan tappelun jännitystä tihentää ajoittaisten vaimeiden tuokioiden aikana ensin höyry, sitten ohikulkevan junan jyminä; lasiovi sulkee pois väittelyiden äänen ja vain ilme- ja elekieli välittävät sen merkityksen.

Elokuvan Pariisi kattojen alla tärkeyttä elokuvahistoriassa ei voida yliarvioida, sillä kaikki nämä keinot, silloin uudet ja omaperäiset, ovat sittemmin tulleet osaksi elokuvan kieltä. Clairin tällä elokuvalla ei kuitenkaan ollut välitöntä menestystä Ranskassa. Vasta kun se oli näyttävästi esitetty Berliinissä, missä se sai aikaan sensaation sekä yleisön että lehdistön piirissä, se alkoi saada yleismaailmallista tunnustusta. Niiden ranskalaisten kriitikkojen joukossa, jotka heti ihailivat tätä elokuvaa, oli Henri-Georges Clouzot, sittemmin itsekin maineikas elokuvaohjaaja. Hän kirjoitti: ”Tämän luokan teokset tulevat epäilemättä pelastamaan äänielokuvan vajoamasta melodraaman tai vaudevillen pelkän jäljittelyn tasolle.”

- Catherine De La Roche (British Film Instituten vihkosesta ”Rene Clair”, 1958)