VILLI SYDÄN

”Maailma on sydämeltään villi ja päästään sekaisin.” – Lula Pace Fortune
Villissä sydämessä David Lynch tunkeutuu syvälle amerikkalaisen pop-kulttuurin myyttisiin ikoneihin ja kliseisiin. Lynch heittää alkemistin pataansa satujen, saippuaoopperoiden, Elvis- ja Marilyn-myyttien, melodraaman, road movien ja rock-kapinallisuuden aineksia. Keitoksesta syntyy hysteerisen ylikiihottunut tutkielma tuttujen lainausten ja merkitysten taakse kätketystä pahasta, julmasta ja likaisesta maailmasta – jossa kuitenkin loppujen lopuksi hyvä voittaa pahan, rakkaus vihan kuten saduissa aina.

Mielipuolisen tuhon tai sieluja kärventävän hekuman varassa kieppuva toden ja fantasian tajunnanvirta syöpyy kohtaus kohtaukselta yhä kipeämmin elokuvan visuaaliseen hermokeskukseen. Ärsykkeinä Lynch käyttää sellaisia tehokeinoja ja riitasointuja, jotka heikomman ohjaajan käsissä maistuisivat vain kömpelöiltä virheiltä. Tuli ja palaminen korostuvat Villin sydämen toimintaa sääteleviksi motiiveiksi valtavissa, tavan takaa toistuvissa lähikuvissa syttyvistä tulitikuista tai hehkuvista savukkeista. Nämä välähdykset sähköistävät Sailoria ja Lulaa ruokkivan seksuaalisen kiiman, tihentävät heitä alati vainoavan yllätyksellisen väkivallan, sulattavat erämaita halkovan asfalttitien ja hiostavat oksennuksesta tunkkaisen motellihuoneen.

Villissä sydämessä Lynch tyylittelee vahvoilla kontrasteilla ja karikatyyreillä, mutta räikeät vastakohdat tasoittaa huumorin ja lopussa odottavan aidon romantiikan yhteys. Lulan Joan Collins -parodiaksi tyylitelty äiti, rakastavaisen perään lähetetty “musta enkeli” Santos ja matkan varrella kohdattu psykopaatti Bobby Peru ovat lopultakin niin liioiteltuja hahmoja että lopun onnellista perheyhteyttä ja Sailorin Love Me Tender -esitystä ei katsoja enää osaa edes ihmetellä.

David Lynch jos kukaan ymmärtää kuvien kaksijakoisen luonteen ja tällä sektorilla häntä voidaan pitää amerikkalaisen elämänmuodon valheellisuutta riisuneiden taiteilijoiden suorana jälkeläisenä. Hänen tapansa vihjailla takautumilla tai loihtia swingistä nykyrockiin venyviä musiikkikulisseja todistaa materiaalin totaalista hallintaa. Lynch tekee hyvin selväksi sen, että hän on kulttuurisen materiaalinsa parissa kuin taiteilija väripalettinsa kanssa toimiva auteur, joka ei hae todellisuutta eikä viihteen huomaamattomuutta, vaan “alkuaineiden törmäyksiä” ja niistä syntyviä uusia elokuvataiteen mahdollisuuksia.

– Tapani Maskulan (Turun Sanomat, 11.9.1990) ja Kari Salmisen (“Viestejä pimeältä puolelta” / Elävän kuvan vuosikirja 1991) mukaan Miemo Penttinen – tekijätietoa päivittivät 31.5.2007 JS, AA