LES DEUX TIMIDES

Les deux timides, René Clairin viimeinen pitkä mykkäelokuva, on hänen suurista komedioistaan luultavasti kaikkein aliarvostetuin ja tuntemattomin. Vaikka se saikin hyvän vastaanoton tuoreeltaan sitä eivät ole noteeranneet korkealle edes Clairin kaikkein vankkumattomimmatkaan ranskalaiset puolestapuhujat – Roger Régent, Georges Charenson, Olivier Barrot, Jean Mitry, Pierre Billard – jotka myöntävät sen viehätysvoiman mutta pitävät sitä kokonaisuutena katsoen vähäisenä saavutuksena, pahimmillaan jopa floppina. Elokuvan puolustajien joukossa Celia McGerr on kuitenkin mennyt vastakkaiseen äärimmäisyyteen ja kutsunut sitä "yhdeksi koko mykän kauden visuaalisesti kunnianhimoisimmista – ja onnistuneimmista – elokuvista".
    Jälkeenpäin Clair itse torjui elokuvan. "En pidä tuosta elokuvasta", hän sanoi McGerrille. "Se oli vain peliä". Clairin viileä suhtautuminen yhteen kaikkein ilkikurisimmista ja rennoimmista komedioissaan saattaa liittyä ikäviin muistoihin niistä jännitteisistä olosuhteista, joissa se valmistettiin. La Proie du vent ja Italialainen olkihattu olivat valmistuneet Films Albatrosille, jonka johtajan Alexandre Kamenkan kanssa Clair oli tehnyt 12 kuukautta ja kaksi elokuvaa käsittävän sopimuksen. Jälkimmäisen elokuvan menestyksen ansiosta sopimusta jatkettiin. Clairin ja Kamenkan yhteistyö näytti sujuvan hyvin. Niin ei jatkunut. Kamenka ei hyväksynyt Clairin ideoita (joista yksi oli Miljoona!). Hiekka tiimalasissa alkoi loppua, ja Kamenkan ehdotuksesta Clair palasi hakemaan innoitusta Eugène Labichelta, vaikka Clair ei mielellään toistanut itseään. Clair valitsi vuonna 1860 valmistuneen komedian Les deux timides ja laati käsikirjoituksen nopeasti. Sitten äkkiä Clair syttyi aiheesta, joka tuntui vieraalta hänen temperamentilleen. Une enquête est ouverte -hankkeen oli määrä olla dokumentaarinen rekonstruktio murhatutkimuksesta, joka etenee rikoksesta rangaistukseen, melkein prototyyppi Hollywoodin poliisin toimintaa käsitteleville 1940-luvun lopun elokuville. Elokuva oli jo esituotannossa, kun Kamenka keskeytti sen valmistuksen peläten, ettei hallitus antaisi sille virallista tukea. Clair jatkoi Les deux timides -elokuvan valmistelua. Mutta hän oli valmistanut vain yhden sopimuksessa sovituista elokuvista, ja Clairin ja Kamenkan välit kiristyivät niin huonoiksi, että tarvittiin riidansovittelua. Välit palasivat myöhemmin sydämellisiksi, mutta heidän ammatillinen yhteistyönsä katkesi lopullisesti.
    Vaikka Les deux timides -elokuvassa ei ole Italialaisen olkihatun muodollista täydellisyyttä, vastustamatonta koomista imua eikä periodiviehätystä Clairin eloisa visuaalinen mielikuvitus ja elokuvatekniikan hallinta nousevat vahvasti esiin. Labichen yhteen lavasteeseen ja yhteen kohtaukseen sijoittuva näytelmä on psykologinen komedia kahdesta patologisesti ujosta miehestä. Thibaudier on provinsiaalinen maanomistaja, ja Frémissin on kömpelö nuori asianajaja. Frémissin ei löydä itsestään rohkeutta pyytääkseen Thibaudierilta tämän tyttären kättä. Hän ei myöskään tiedä, että Thibauderia on jo painostettu lupaamaan hänet salonkileijona Garadoux'lle. Kun Frémissin saa selville, että Garadoux on sama vaimonsa pahoinpitelystä tuomittu mies, jota hän on kerran (epäpätevästi) puolustanut, Frémissin paljastaa tämän ja voittaa tyttären käden.
    Clair päivitti näytelmän nykyaikaan, avasi toimintaa ja keksi sivuhenkilöitä (Frémissinin tädin, kepposiin taipuvaisia lapsia), uusia juonenkäänteitä ja toistuvia vitsejä. Elokuva alkaa oikeudenkäyntikohtauksella (johon näytelmässä vain viitataan), joka on sekä itsenäinen elokuvafarssin mestarinäyte että elokuvatekniikan bravuurinumeroiden parodiaa. Kyseessä on Frémissinin kohtalokas toiminta Garadoux'n puolustusasianajajana. Äänielokuvan tuloa jo ennakoiden Clair visualisoi nokkelasti syyttäjän vaikuttavaa retoriikkaa (vastaajan raakuutta vaimoaan kohtaan ilmentää synkän melodramaattinen mise-en-scène), jonka vastakohtana nähdään puolustuksen pitkitetty herttasarjamainen puhetaide – kotionnen latteaa kuvamaailmaa on tehostettu lukuisilla split screen -tehosteilla (pure siitä, Abel Gance!). Kun saliin päässyt hiiri keskeyttää oikeudenkäynnin Frémissin kadottaa esityksensä punaisen langan. Hänen änkyttäessään ja selvitellessään muistiinpanojaan hänen kuvauksensa keskeytyy, pysähtyy, harppaa eteenpäin ja jopa kelautuu taaksepäin – kunnes Frémissin murtuu ja vaatii tuomiota asiakkaalleen.
    "Ainoa mikä viehätti minua", Clair kertoi Charles Samuelsille vuonna 1972 antamassaan haastattelussa, "oli käsikirjoituksen tarjoama mahdollisuus ilmentää puhetta kuvilla eikä sanoilla". Jo Italialaisessa olkihatussa Clair olikin näyttänyt miten puhetta oli mahdollista kuvittaa ilman välitekstejä.
    Les deux timides -elokuvan ensimmäinen kela on niin loistava, että sen tasoa on vaikea säilyttää, ja ymmärrettävästi jotkut kriitikot ovat kokeneet, että muu elokuva on tosin miellyttävä mutta hieman katkonainen. McGerr on kuitenkin huomannut, että "Les deux timides -elokuvan todellinen ihme ei ole sen tekninen loistokkuus vaan sen kyky kohota oman säihkyvyytensä yläpuolelle ja saada meidät kiinnostumaan tarinan henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan". Elokuvan herkkä, intiimi komiikka (Frémissinin hurmaavan katastrofaalinen seurustelu- ja kosintatyyli) on yhtä mieleenpainuvaa kuin sen tekniset leikit ja fyysinen komedia. Mukana on Clairille tunnusomainen takaa-ajojakso ja toinen oikeudenkäyntijakso, jossa koominen ympyrä sulkeutuu vaikuttavasti.
    Elokuvan tuoreus ja viehätys perustuu paljolti Pierre Batcheffin hupaisan keatonmaiseen osasuoritukseen Frémissininä, ja Maurice "Crainquebille" de Féraudyn Thibaudier on hänelle täydellinen vastanäyttelijä. Venäläinen emigranttinäyttelijä Batcheff teki vaikutuksen monipuolisilla roolitöillään. Gancen Napoleonin kenraali Hochena hän oli sympaattinen aristokraatti. Vuodet 1928-1929 olivat Batcheffin huippuaikaa. Clair-elokuvan lisäksi hän oli erinomainen Albert de Morcerf Henri Fescourtin Monte Cristossa ja surreaalinen sankari Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaisessa koirassa. Batcheffin lupaava ura äänielokuvassa katkesi huumeriippuvuuteen ja itsemurhaan vuonna 1932.

– Lenny Borgerin mukaan (Le Giornate del Cinema Muto 2007 Catalogue) AA 30.1.2012