CLÉO VIIDESTÄ SEITSEMÄÄN

"Cléo sai alkunsa Baldung Grienin maalauksesta, jossa luuranko syleilee alastonta vaaleaa tyttöä. Tämä maalaus on järkyttänyt minua syvästi. Tahdoin kuvata naista, joka joutuu yllättäen ja puolustuskyvyttömänä kokemaan kuolemanpelon ja halusin hänen tilanteensa koskettavan yleisöä niin kuin maalaus oli koskettanut minua. Yritin kuvata, miten ihminen kuolemanpelossa näkee ympäristönsä aivan uusin silmin. Cléo on siis yhtä aikaa sekä subjektiivinen että objektiivinen: subjektiivinen, koska se on naisen muotokuva ja koska naisella on elokuvassa aivan oma subjektiivinen aikansa, joka ei ole yhteydessä elokuvan minuuteissa laskettavaan mekaaniseen aikaan. Samalla Cléo on objektiivinen, koska se on elokuva eräästä naisesta Pariisissa ja koska tapahtumilla on myös kellolla mitattava objektiivinen aikansa: kamera seuraa Cléon jokaista askelta puolentoista tunnin ajan. Toiminta kestää täsmälleen elokuvan kestoajan." (Varda)
   
Vardan elokuvan keskivaiheilla Cléo havahtuu alakuloisesta laulustaan, huomaa eläytyneensä siihen liian syvälle, repii peruukin päästään, pukeutuu mustiin ja syöksyy ulos. Kohtauksen voi nähdä eräänä dramaattisena huippukohtana prosessissa, jonka tuloksena muuan nainen löytää itsensä ja saa elämäänsä sisältöä kuolemanpelon varjossa. Peruukki edustaa entisessä Cléossa kauneutta, teeskentelyä ja turhamaisuutta, jota Varda on tehostanut ihailevin vastavaloin, pehmentävin lähikuvin, lukuisin pyörein peilein ja originellein: Cléon koko asunnon ilmavuus kertoo tavallaan hänen elämänsä epätodellisesta luonteesta. Cléo on kaunis kuin nukke: kaikki hatut pukevat häntä, hän suhtautuu menestykseensä iskelmälaulajattarena teeskennellyn vaatimattomasti, mutta todellisen kriisin edessä kukaan ei tunnu todella välittävän hänestä. Ratkaisevan chansonin "Sans toi" (Ilman sinua) kuluessa Cléo oivaltaa oman yksinäisyytensä ja irrallisuutensa, ymmärtää toisten vain käyttävän häntä hyväkseen.
   
Agnès Vardan tapa kuvata Pariisia, vaihtuvia miljöitä ja yksityiskohtia, terävästi esiin piirtyviä sivuhenkilöitä on tuoreesti ja tarkasti havainnoivaa ja luo selkeät ääriviivat Cléon tilanteelle: pelko avaa hänen silmänsä sellaisille asioille, joihin hän entisessä pinnallisessa elämässään tuskin olisi kiinnittänyt huomiota. Mies, jonka Cléo tapaa Montsouris'n puistossa, merkitsee lopullista silmien aukeamista ja ensimmäistä varsinaista kosketusta kanssaihmiseen. Mies on sotilas, matkalla takaisin Algerian sotaan ja mahdolliseen kuolemaan. Miehen avoimuus ja optimismi antavat Cléolle voimaa, joka kantaa yli bussimatkan synkkien viitteiden ja merkitsee elämänuskon ratkaisevaa voittoa, jopa ennen lääkärin lausunnon kuulemista.

– Olli Tuomolan (1964), Mauritz Edströmin (1963) ja muiden lähteiden mukaan. Tietoja päivitti AA 29.9.2005