VUOKRASULHANEN

Vuokrasulhanen oli neljäs lenkki Valentin Vaalan–Tetin–Lea Joutsenon yhteistyönä syntyneessä viiden komedian sarjassa, joka jatkoi Suomi-Filmin jo 1930-luvun Valtos-elokuvissa käynnistynyttä modernin komedian perinnettä. Näyttelijä Lea Joutseno oli tosiaan mukana kirjoittamassa omia roolejaan, vaikka hänen nimensä esiintyi julkisuuteen päästetyissä tekijätiedoissa vasta kun Vuokrasulhasta vuonna 1945 mainostettiin “Oy Vaala–Joutseno–Tet –tuotantona": tuolloin Lea Joutseno rinnastettiin komedioitten auteurina ohjaajaan ja käsikirjoittajaan. 1940-luvun modernit komediat olivat näin kirjaimellisesti Lea Joutsenon tähtikuvan rakennettuja elokuvia, joissa hänellä oli “tilaisuus räiskyä ja poreilla kuten vain hän osaa”. Toisaalta hänen tähtikuvansa juuret ovat ns. uuden naisen (poikamiestyttö, flapper) kuvassa. Modernin komedian keskeinen tunnusmerkki onkin sen naispäähenkilö – vauhdikas, älykäs, sanavalmis ja aktiivisesti oman elämänonnensa eten toimiva nuori nainen, joka koetteli sovinnaisia sukupuolirooli- ja käyttäytymismalleja. 1930-luvun lopun komedioissa näissä rooleissa esiintyivät niin Ansa Ikonen, Tuulikki Paananen, Birgit Kronström kuin Helena Karakin, mutta varsinaisesti tällainen uusi, moderni nainen ruumillistui toiston ja jatkumon myötä Lea Joutsenossa.
Romanttisten, modernien komedioitten perusjuonena on yhtäältä kesyttää naisvillikot avioliittoon sopiviksi, toisaalta sulhasten on osoitettava olevansa sekä tunteiden arvoisia (uskollisuus, luotettavuus) että tunneilmaisuun kykeneviä. Villikko-nainen lähestyy sankarin esittämää ja artikuloimaa arvomaailmaa loppusuudelmaan huipentuvan muuntumisprosessin kautta. Avainsana tässä prosessissa on “tosirakkaus”. Heteroseksuaalinen romanttinen rakkaus näyttäytyy vastustamattomana, irrationaalisena taikavoimana ja naisen halun luonnollisena kanavana. Läpi elokuvan naisen oikeana tienä esitetään rakkauden ideologia – siitä poikkeavat naisen halut merkitään koomisiksi. Naisen valinta ei koske avioliittoa tai rakkauden ideologiaa, vaan miehiä.
Moderneissa komedioissa ei siis ole kysymys siitä, menevätkö sankaritar ja sankari naimisiin tai pysyvätkö naimisissa, kuten Vuokrasulhasessa on laita, vaan siitä millaisissa olosuhteissa ja millaisin ehdoin he sen tekevät. Komediat leikkivät konventionaalisuuden (“perinteinen nainen”) ja eksentrisyyden (“uusi nainen”) akselilla. Loppusuudelma sovittaa erot näennäisesti ja merkitsee myös leikin loppua, mutta kesyyntyykö äkäpussi, tukahduttaako happy end naispäähenkilöiden sosiaalisen kapinan? Loppusuudelma on konventio ja kuuluu siten komediaan, mutta se ei silti pyyhkäise pois sitä, mikä on ollut sitä ennen. Onnelliset loput yrittävät tarjota ideologisen ratkaisun niihin ristiriitoihin, jotka ovat synnyttäneet tarinan ja pitäneet sitä käynnissä. Näiden ristiriitojen ja vastakkainasettelujen jäljet ovat kuitenkin luettavissa vielä näennäisesti sovittavan loppuratkaisun jälkeenkin.

— Anu Koivusen (Tet-Lea-Valentin – 1940-luvun moderni komedia, Suomen Kansallisfilmografia 3, 1993) mukaan