DOKUMENTIN YTIMESSÄ 56: RIKKAAT JA KÖYHÄT

Talissa pelataan golfia

Talin viheriöllä välähtää jyhkeä ja ärjy profiili, jonka haltijaa puhuteltiin kunnioittavasti nimellä Elias Erkko. Helsingin Sanomien omistajalla, päätoimittajalla ja tulevalla ministerillä oli Talissa ainakäytössä arvoisensa mailakassi. Se oli tiettävästi Helsingin Golfklubin painavin ”bägi”, jota mailapoika vaivoin liikutteli.

Pelikärpäsen puraisema Erkko ja kaupungin kiinteistöjen isännöitsijä Erik von Frenckell junailivat vuonna 1932 tärkeän vuokrasopimuksen. Se siirsi 15 hehtaarin maa-alueen ja Talin kartanon Helsingin Golfklubin käyttöön. Upporikkaiden herrojen unelma Golf-kasinosta pelikenttineen toteutui täten Pitäjänmäellä, Ramsayn suvun aina 1600-luvulta omistamilla mailla.

Elias Erkko oli vapaan maailman herrasmiespelin saarnamies, joka seuloi pelikumppaneista parhaat myös ideologisesti. Kartanoon johtava koivukuja oli kohta golfklubin valvova kamelinsilmä golffareiden paratiisiin. Sinne keinuivat viikonloppuisin mailapoikien ihailemat amerikanraudat, joista vääntäytyivät mailoineen nappulakenkäiset ja golfpöksyihin sonnustautuneet isänmaan pelurit.Mailapojat muistelivat, että Erkko itse maksoi palvelusta reilusti, jopa 500 markkaa. Sen sijaan laivanvarustaja ja hyväntekijänä paistatteleva Antti Wihuri antoi tippiä kitsaasti.Amerikkalaiset asiamiehet ja englantilaiset diplomaatit olivat Talin suosikkeja. He panivat heti palamaan ja jakelivat kaikille tähtilippumaan savukkeita.

Uno Pihlströmin kamera taltioi Talissa vuonna 1935 Suomeen rantautuneen pelin niksejä. 9. reiän kierros etenee Suomi-Filmin Topo Leistelän selostuksella. Mutta puhetta ja pohdintaa riitti varmasti muustakin kuin pelin hienouksista, mieluummin englanniksi.

Lahjakengissä koulutielle

Sotien köyhdyttämä Suomi oli monilta seuduiltaan kehitysmaa, syvimmällä köyhyyden suossakorpiensa kuiskeesta laulava Kainuu. Tilanteeseen herättiin myös kansainvälisellä tasolla 1940-luvun lopulla, kun valvontakomission ajan rautaesirippu vedettiin syrjään.

Kainuun köyhälistöä sivuaville filmeille tuli tilaus. Niistä Unicef auttaa Suomen lapsia valmistui ensimmäisenä. Kalevi Lavolan lyhytkuva kyllä paljasti pettuleipää järsivän korpikansan elämisen ehdot, mutta vain kiitoksena ja kumarruksena lännen avustusjärjestöille, jotka auttoivat uuden elämän alkuun. Omia toimiaan kiittelevät kehitysyhteistyön dokumentit eivät ole tästä muuksi muuttuneet.

Omaperäinen aktionsa oli YK:n lastenavun, amerikansuomalaisten Help Finlandin sekä Suomen Avun yhteinen kenkäprojekti. Sen polkaisemilla dollareilla tuotiin rapakon takaa konteittain nahkaa ja tuliterä kenkäpari oli kohta yli 20 000 Kainuun rääsyläisen jalassa. Tapahtumakuvauksen omainen Lahjakengissä koulutielle kertasi amerikansuomalaisille urotekonsa vaiheet sankarinaan oma senaattori Oskari Tokoi. Suomalaisille riitti tapahtuneen tiivistänyt lyhyt ja tyly versio.

Elokuva pistäytyi Kainuun kurjuudessa fiktion ja faktan välimaastossa. Ryysyrantaa muistuttavan talon vanhempina esiintyivät luotettavat näyttelijät. Rättijalkaiset lapset loskan keskellä edustivat sen sijaan kameran eteen houkuteltua köyhää väkeä. Kainuun käsittely ei jäänyt suinkaan tähän. Kiannon ja Kekkosen kotikontujen krooninen köyhyys vastakohtana kaupunkeihin kasautuvalle hyvinvoinnille on aina ruokkinut Kainuun kurjuuden genreä. Sisältöä se on saanut korpikyynelistä, herkästi sikiävistä suurperheistä, työttömyydestä ja syrjäytyneistä nuorista tälle tuhannelle asti.
 

 
Mies ja hänen maailmansa – Antti Wihurin tarina

Vuonna 1958 aloittanut tilauskuvien valmistamo Veikko Laihanen Oy keskittyi välittömästi äveriäisiin perheyrityksiin asenteella ja menestyksen kiilto kamerassa. Itse vakaumuksellinen demari Veikko Laihanen ikuisti ensimmäiseksi kuviinsa suomalaisen suuromistajan ja talouselämän merkkihenkilön.

Antti Wihurin tarina oli tulevalle purjehtivalle elokuvaneuvokselle aihe ylitse muiden. Kuva Kustavissa syntyneestä Anton Janssonista, joka teki itse itsestään maailman meriä purjehtivan laivanvarustajan ja lahjoituksillaan kansakuntansa hyväntekijän, valmistui vuonna 1958. Sitä täydensi vielä Wihurin muistokuva vuonna 1963.

Aluksi elokuva muistutti merenkulkijan saaristolaisjuurista ja isä David Janssonista. Hänet kiinnitti kirjallisuutemme kivijalkaan Volter Kilven kriitikkomenestys Alastalon salissa. Isä esiintyi romaanijärkäleen verkkaisesti liikkuvassa keskiössä ihka omalla nimellään. Jatkettiin vuoteen 1906. Snellmanilaisen herätyksen kokenut Anton-poika suomensi nimensä Antti Wihuriksi. Kun maa itsenäistyi, päästi Wihuri liikemiesvaistonsa valloilleen ja hankkiutui rahtivarustamo John Nurmisen suurosakkaaksi. Sen jälkeen oli aika vaihtaa firman nimeä ja nostaa oma Merihuolto oy Itämeren mahtitekijäksi. Sotien jälkeen Wihurin yhtymä keskittyi öljytankkereihin ja öljyä imevien Volgswagenien autokauppaan.

Pehmeämmät arvot näyttäytyvät lääketieteen ja kulttuurin saavutuksissa. Niissä Jenny ja Antti Wihurin rahastolla oli kansallisen leijonan osa. Wihurin toisen puolison Rakelin kaudella pehmitettiin kovan bisneksen pintaa entistä tarmokkaammin. Siitä todistavat Teijon kartanon karttuvat taidekokoelmat. Kansallisteatterin harjoituksissakin käydään, sillä Rakel istui johtokunnassa ja rakasti teatteria yhtä paljon kuin iso Antti poikineen merta kyntäviä ja tietä kiitäviä väkeviä hevosvoimia.

KOP – Matti Virkkunen 31.7.1975

Lavastettu reportaasi kertoo rahamaailman mahtimiehestä, hänen viimeisestä työpäivästään Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorissa. On kesä 1975 ja Urho Kekkonen isännöi Finlandia-talon ETYK-istuntoa. Autosaattue ohittaa konttoriinsa astelevan Matti Virkkusen sireenit vinkuen. Suomalaisen rahan ja valtiovallan päämiehen välit olivat pysyneet jäässä vuoden 1968 presidentin vaaleista lähtien. Kokoomuksen ja KOP:n Virkkunen kun oli rohjennut haastaa kepulaisten oman Kekkosen.

Pankkinsa rahakirstua vartioivasta ”Roope” Virkkusesta ei kuitenkaan taputeltu ”Urkin” veroista legendaa. Kansallisen Kokoomuksen pitkäaikaisimman puheenjohtajan poika nai kuitenkin viisaasti Kansallis-Osake-Pankin tuolloisen johtajan tyttären. Virkkusen unelmista teki sitten totta J.K. Paasikivi, Kokoomuksen perhepankin arvovaltaisin osakas. Vuonna 1947 hän palkitsi ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkönsä Matti Virkkusen Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan postilla.

Ensitöikseen Virkkunen mylläsi metsäteollisuutemme. Hän fuusioi pääomistajana Rauma-Repolan ja tervehdytti Yhtyneet paperitehtaat rankalla kädellä. Pankkiirin kouraisu näkyi myös Helsingin katukuvassa, kun KOP purki Stockmannin toivomuksesta Suomi-Filmi Oy:n silmäterän, Kino-Palatsin. Bulevardin toisessa päässä pinnoitettiin perinteikäs ravintola Kämp uuteen uskoon. Korean kuoren sisälle saneerattiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttori.

Elokuvan merkkihetket näytellään johtokunnan salissa ja vasta 68-vuotiaana valtikastaan luopuvan pääjohtajan huoneessa. Siellä seuraaja saa vastaanottaa myös ”sen tärkeimmän”, käytössä kiiltäväksi hioutuneen avaimen viskin suurkuluttajana kunnostautuneen teräsvaarin baarikaappiin.

13 päivää elämästä

13 päivää elämästä on haastatteluelokuva työttömistä suomalaisista nuorista talvella 1977/78. Partasen ja Eerikäisen ajan hermolla toimivaa elokuvaa voidaan verrata hyvin Susanna Helken ja Virpi Suutarin myöhempään jättimenestykseen Joutilaat (2002). Kuten uusin dokumenttielokuva yhä useammin vaatii, se asettaa kameran samalle tasolle ihmisen elämän kanssa: kerrotut tarinat ovat nuorten omia, eivät kenenkään muun.

Tekijät etsivät toista, Etelän Median peittoon jäänyttä Suomea. "On olemassa kaksi Suomea: tiedotusvälineiden, asiantuntijoiden, rajun politiikan Suomi sekä elävien ihmisten Suomi. Puhkaisimme usvapilven ja hengitimme raikasta ilmaa kolmentoista päivän ajan." Tekijät totesivat monien vastaan tulleiden asioiden olleen heille uusia: "Kohtasimme paljon nuoria – etukäteen valmistelematta – joiden kaikkien 'elämän käsikirjoituksesta' työttömyys repi irti kalliita sivuja."

Niinpä posiolaiselle Mairelle työn saaminen on päiväunelma ja kahdesti kohdatut Sotkamon nuoret nukkuvat puoleenpäivään. Anita, kevään ylioppilas Imatralla, ajaa kuorma-autokortin varmistaakseen työn saannin. Kari puolestaan matkustaa Sodankylästä lähes tuhat kilometriä Turkuun rakennustöihin vain joutuakseen pakkolomalle... Repertuaariin kuuluvat myös – hieman epäjärjestyksessä mainittuna –  "Jänispojat", "Epätoivoinen äiti", "Eija koneiston rattaissa", "Suomen pienimmän orin isäntä", "Mauri kekritansseissa", visiitti "Näljängän vaaralla" ja "Arskan kirves".

13 päivää elämässä palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla 1978, minä vuonna tekijät saivat myös henkilökohtaisen valtion elokuvapalkinnon. Elokuvasta on julkaistu perusteelliset artikkelit Filmihullussa 3/1978 sekä Kulttuurivihkoissa 3/1978.

Näkökulma: Ihanteellinen realisti Martti Ahtisaari

Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008 saanut Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23.6.1937 Viipurissa) oli kymmenes Suomen tasavallan presidentti vuosina 1994–2000. Ahtisaaren kansainvälinen karriääri oli huomattava jo ennen presidentin virkaa. Tansanian suurlähettiläskauden jälkeen hän toimi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) apulaispääsihteerinä ja kahteen otteeseen YK:n alipääsihteerinä. Presidentiksi hänet valittiin ensimmäisenä suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla.
Vaikka ura oli huomattava, kehitysyhteistyön spesialistin tehtäviä ei Suomessa ennen vaalikampanjaa tunnettu. MTV:n Näkökulma-ohjelma toi kaivattua lisää nousevan poliitikon taustoista: selväksi tuli, että hän oli köyhyyden torjumista ja demokratiaa ajava käytännön mies, ei teoretisoiva sanaseppo.
Televisiodokumentti keskittyy Ahtisaaren YK-tehtäviin Namibian demokratisoinnin yhteydessä. Ahtisaaren namibialaiset kumppanit ja työtoverit kehuvat Ahtisaarta estoitta. "Kehityksen aikaansaaminen on pitkän aikavälin puuhaa", Ahtisaari sanoo ja toteaa, että varsinaisista tuloksista pääsee nauttimaan vain harvoin.

Ajatusrikolliset

"No, se on nyt kun ihminen poikkeaa liikaa systeemeistä, siitä mitä tää nykyinen systeemi edustaa. Niin me ollaan sit varmaan sellasia ajatusrikollisia."

Peter von Baghin taiteellisella johdolla toteutettu Suomen elokuvasäätiön dokumenttiprojekti Ikäneito Suomi – maa ja kansa toimi vuosina 1988–1989. Siinä valmistui kaikkiaan 18 elokuvaa. Antti Peipon Valtakunnan sydän –dokumentin ohella muistettavimpiin niistä kuuluu Kaisa Rastimon Ajatusrikolliset, jota kiitettiin ilmestyttyään monin tavoin. Rastimon dokumentti sai elokuvatuotannon laatutukea 45 000 mk valmistumisvuonnaan 1989. Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun erikoispalkinto myönnettiin sille samana vuonna, minkä lisäksi Ajatusrikolliset oli paras dokumentti Pohjoismaisella lyhyt- ja dokumenttielokuvafestivaalilla 1990.

Ajatusrikolliset on mieliinpainuva kuvaus kahden hieman erilaisen nuoren elämästä ja ajatuksista. Timo ja Tapsa ovat 25-vuotiaita punkkareita, jotka punkin toisella vuosikymmenellä tarkastelevat aiempaa elämäänsä. Valllitsevan arvomaailman kyseenalaistamiseen tottuneiden nuorten miesten muistia virittävät kaitafilmille tallennetut tapahtumat. Timo ja Tapsa ovat epäilemättä korkean moraalin ihmisiä, jotka pyrkivät aitoon ja rehelliseen elämäntapaan. Se on selvää, että ovat yhä nuoria ja köyhiä kulutusyhteiskunnan marginaalissa. Mutta he eroavat monesta muusta siinä, että ajattelevat omista lähtökohdistaan olevansa ajatusrikollisia. Muulle maailmalle he edustavat jotakin käsittämätöntä ja vierasta alakulttuuria.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 2.3.2011