HYVÄSTI, EMMANUELLE

Emmanuelle aime les caresses manuels et buccanels
Emmanuelle aime les intellectuels et les manuels
-Serge Gainsbourg

Eurooppalaisen softcore-erotiikan lippulaiva Emmanuelle (1974) on poikinut epävirallisten imitaatioiden lisäksi puoli tusinaa jatko-osaa sekä muutaman tv-sarjan. Vain kolmen ensimmäisen elokuvan kohdalla voi puhua yhtenäisestä ja jatkuvajuonisesta elokuvasarjasta: myöhemmät tuotannot ovat uudelleenlanseerauksia, joiden Emmanuelleilla ei ole elämäkerrallisia kytköksiä. Katsoja voi kuvitella seuraavansa saman kaunottaren vaiheita, mutta päähenkilöt eivät liity toisiinsa enempää kuin jatkuvasti vaihtuvat pääosanesittäjät.

Sarjan alkuperäinen ja kuuluisin tähti, hollantilaissyntyinen Sylvia Kristel, on toisinaan vieraillut Alain Siritzkyn tuottamissa ”uusio-Emmanuelleissa” muistelemassa menneitä täysissä pukeissa, mutta Hyvästi Emmanuellen (1977) jälkeen Kristelin Emmanuellea ei ole kertaakaan nähty elokuvan päähenkilönä alusta loppuun. Just Jaeckinin ohjaama sarjan avaus perustui melko uskollisesti nimimerkkikirjailija Emmanuelle Arsanin romaaniin ja sen ääri-individualistiseen aistinautintojen filosofiaan. Kahdessa seuraavassa osassa ei ole juuri muuta Arsanilta tulevaa sisältöä kuin päähenkilöt. Arvomaailma kääntyy vähitellen konservatiivisempaan tai kohtuullisempaan suuntaan: vapaalla rakkaudella voi olla varjopuolensa. Seestyminen heijasteli 1970-luvun yleisempiä asennemuutoksia ja osasyy siihen saattoi olla valtavirran seksisuosikkien levitystä melko ankarasti rajoittanut Ranskan elokuvatarkastamo. Emmanuelle 2:n (1976) ensi-iltaa lykättiin sensuuriongelmien takia puolisen vuotta. Kolmas osa seurasi sitä valkokankaille niin nopeasti, että brändi kulutti itsensä puhki: kansa ei enää jaksanut kohahtaa.

Emmanuellen ja hänen diplomaattimiehensä Jeanin vapaa suhde on kriisissä kolmannessa osassa, jonka eksoottinen tapahtumapaikka on Seychellien valtio. Undressing Emmanuelle -muistelmissaan (Fourth Estate, London 2007) Sylvia Kristel nostaa kolmannen elokuvan suosikki-Emmanuellekseen. Aiempien osien ohjaajat Jaeckin ja Francis Giacobetti olivat elokuvantekijöinä ensikertalaisia valokuvaajia, Francois Leterrier panosti enemmän näyttelijäsuorituksiin ja draamaan. Trilogian päätösosan kestävintä antia saattaa kuitenkin olla Serge Gainsbourgin tarttuva ja humoristisesti riimitelty teemalaulu.

Pop-lehden numerossa 31 (1/2006) Janne Hietanen kertoi musiikin taustoja: ”Gainsbourgille oli tarjottu mahdollisuutta säveltää Emmanuellen (1974) musiikki, mutta hän kieltäytyi tästä. Gainsbourgin onkin kerrottu todenneen ironisesti: ”Shit! The money I lost!” muistellessaan valintojaan.”

”Musiikin tekeminen elokuvaan ei sujunut täysin ongelmitta. Tunnuskappaleen sovittaminen tuotti päänvaivaa ja kaikki sovitukselliset ratkaisut tuntuivat päätyvän umpikujaan. Lopulta Gainsbourg tympiintyneenä kehotti kaikkia lopettamaan ja katosi paikalta, jättäen muut ihmettelemään. Seuraavana päivänä säveltäjä kuitenkin palasi paikalle uutta intoa puhkuen, ja nyt kappale saatiin onnistuneesti päätökseen reggaesovituksen turvin. Elokuvan tunnussävelmä merkitsi myös alkua Gainsbourgin reggae-kaudelle.”

– Lauri Lehtinen 8.1.2011