LENINGRAD COWBOYS GO AMERICA

Aki Kaurismäen elokuvat ovat olleet osa Leningrad Cowboys –yhtyeen legendaa ja maailmanmaineen kehkeyttämisen prosessia: loistavan terävä ja absurdi kuvaelma suomalaisuuden tilasta ja miksei myös Suomen paikasta kasvottomien mahtien ja suurvaltojen hallitsemassa maailmassa. Elokuvia on itse asiassa kertynyt jo kymmenkunta, kuusi lyhyttä, kaksi pitkää sekä Senaatintorin konsertin luova tallenne. Sarjan aloitus Leningrad Cowboys Go America, aito kulttielokuva meillä ja muualla, on unohtumaton jo ensimmäisistä kuvistaan lähtien. Ollaan keskellä rapaista maisemaa, jonka keskellä harjoittelee "maailman huonoin rockbändi": syntyy vastustamaton ja hellä viiden minuutin yhdistelmä pilaa ja totta, järjetöntä huumoria ja maaseudun tarkkailua vanhan "suomifilmin" kliseiden kautta.

Säkkijärven polkkaa veivataan tosissaan, mutta kun taso on auttamatta mikä on – vaatii Mauri Suménin sovittajankykyjä olla samanaikaisesti sekä hyvä että huono – ei auta muu kuin mennä sinne missä kaikki kelpaa, siis Amerikkaan. Kehkeytyvä road movie päätyy Meksikon rajoille, ei yhtään sen pitemmälle (se tuli olemaan jo toisen elokuvan aihe). Esitys on loistava yhdistelmä arkea, parodiaa ja melodraamaa: Matti Pellonpään tulkitsema ilkeä manageri on kuin vanhojen suomifilmien – ja miksei myös todellisen elämän – ilkeä työnjohtaja. Amerikan sydänmaiden sekä kantrin,  rockin ja Säkkijärven polkan luoman äänimaailman halki absurdin alakuloisesti liihottava elokuva saattaisi jäädä sisäpiirin ja kulttiseurannan ghettoon, ellei Pellonpään hahmo kohoaisi lähes myyttisiin mittoihin. Ohjaajan visio ja näyttelijän surumielinen ihmisyys yhdistyvät luomukseksi, joka jää mieleen vaikka muu unohtuisi.

Ensimmäistä viittä minuuttia lukuun ottamatta elokuva tapahtuu kokonaan Yhdysvalloissa. Ehkäpä juuri siksi se tuntuu niin olennaiselta vaellukselta suomalaisessa mielenmaisemassa: siinä vatkataan virtuoosimaisesti kahden suurvallan tunnuksia, merkkejä ja mytologiaa, ja niiden välissähän me elämme elämämme, halusimmepa tai ei. Sen ohessa elokuva on viistolla ja ovelalla tavalla jonkinlainen kätketty työläiskuvaus (keskiolutkin on aina skandaalimaisesti vaarassa mennä "riistäjän" suuhun) ja sitä myötä myös taiteilijaelämän ilon ja apatian mainio kuvaelma. Siinä yksinkertaisesti vaelletaan kuppilasta toiseen. Ollaan laitapuolen maisemissa mutta samalla mitä ilmeisimmin hyvin todellisessa Amerikassa, mikä taitaa olla enemmän kuin mitä useimmista amerikkalaisistakaan elokuvista voi sanoa.

- Peter von Baghin (Me Naiset 39/1994) ja muiden lähteiden mukaan.