PÄIVÄ TAVARATALOSSA

Päivä tavaratalossa (1941) oli astetta parempi. Vauras leskirouva (Margaret Dumont) palkkaa salapoliisi Wolf J. Flywheelin (Groucho) selvittämään hämäriä puuhia tavaratalossa. Harpo on etsivän autonkuljettaja, ja hänen ystävänsä Chico on pianonsoitonopettaja.
***
Epäilemättä Marx-veljesten viiden ensimmäisen elokuvan (1929-33) sketsimäinen rakenne tarjosi heille luovimmat mahdollisuudet. Marxien ensimmäinen elokuva Metron koneistossa, Thalbergin tuottama Ilta oopperassa (1935) on vielä mahtava työ, mutta sisältää seuraavien elokuvien jakomielisyyden ja tuhon siemenet: elokuviin ympätyt sivujuonet ja romanttiset rakkaustarinat ovat suoranaisessa ristiriidassa Marxien anarkian kanssa – jopa räävisti suulas Groucho joutuu joka toisessa kohtauksessa rakentamaan juonta ja niin muodoin juuri sitä instituutioiden ja sopuratkaisujen maailmaa, jota hän omimmissa kohtauksissaan tuhoaa.

1940-luvun alkuun mennessä Marx-veljekset tekivät maaperää tunnustelevia ilmoituksia vetäytymisestään valkokankaalta. He olivat itsekin tyytymättömiä viimeaikaisiin töihinsä. Ilmeisesti Päivä tavaratalossa oli tarkoitettu heidän joutsenlaulukseen: Harpon oli määrä vetäytyä syrjään, Chicon perustaa yhtye ja Grouchon siirtyä radioon.

Joka tapauksessa Päivä tavaratalossa merkitsi toipumista ja tason nousua elokuvan Päivä lännessä (1940) jälkeen. Samaan tapaan siinä on yksi ainoa huomattava pitkä kohtaus – se, jossa Groucho ja Harpo kohtaavat Margaret Dumontin – mutta mukana on joitakin muita hyviä kosketuksia ja latteimmillaan ja innottomimmillaankin lähestymistavassa on mehua. Tämä ei ole yllättävää siihen nähden, että tarinan takana on Nat Perrin, joka yhdessä Arthur Sheekmanin kanssa kirjoitti lisädialogit veljesten ehkä parhaaseen elokuvaan Duck Soup (1933) ja radiosarjaa nimeltä ”Flywheel and Shyster” Groucholle ja Chicolle. Päivä tavaratalossa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hyvin kirjoitettu kestääkseen vertailua veljesten kahden ensimmäisen MGM-elokuvan kanssa, mutta se näyttää olevan osa samaa maailmaa. Katsoja johdatetaan läpi tutun tyyppisten tilanteiden, ideoin, jotka eivät ole aivan vailla tuoreutta.

Grouchon, Chicon ja Harpon henkilöhahmot ovat kokeneet muutoksen. He ovat asettuneet, kesyyntyneet, ikään kuin hyväksyneet oman keski-ikäisyytensä. Groucho on luopunut jahtaamasta rikkaita leskiä ja saavuttanut uskottavan nukkavierun alennustilan epäonnistuneena yksityisetsivänä. Tämä on tavallaan loogista seurausta hänen köyhtyneestä ilmeestään elokuvassa Päivä sirkuksessa (1939). Tässä hän ei edes iske Margaret Dumontia, joka päinvastoin tulee odottamatta hänen luokseen, ja Grouchon uutena epätoivon aiheena ovat ne yritykset, joilla hän yrittää pyydystää ei pelkästään Dumontia, vaan ketä tahansa näköpiiriin ilmaantuvaa asiakasta. Hänen vanha välinpitämättömyytensä ja epäpätevyytensä näyttäytyvät aika ajoin, mutta pääasiassa hänellä on täysi työ päästä kiinni suureen tilaisuuteensa. Harpolla on uusi rooli Grouchon apulaisena samalla, kun hän on säilyttänyt kiinteät siteet Chicoon, joka puolestaan on saanut vakituisen työpaikan pianonsoiton opettajana.

– Allen Eylesin (The Marx Brothers, Their World of Comedy, 1966) ja muiden lähteiden mukaan