PEEPING TOM

Isossa-Britanniassa Michael Powell teki modernin kauhun toisen peruselokuvan Peeping Tom, pääosissa Carl Boehm ja Anna Massey. Katsomisen sairauden käsittelyyn yhdistyi vakava tutkielma sadismista.
***
– Kun kuulin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, aloin valmistaa peilejä. (Hal Ashby & Jerzy Kosinski, Tervetuloa Mr. Chance)
– Toisen ihmisen voi omistaa kokonaan vain tappamalla hänet. Itsensä voi omistaa kokonaan vain tekemällä itsemurhan. (Ingmar Bergman, Marionettien elämästä)
– Minä kuvaan sinut maailmasta ulos. (Jaakko Pyhälä, Neljä miljardia silmänräpäystä)
– "Peeping Tom oli hyvin hellä elokuva, hyvin miellyttävä, melkein romanttinen elokuva. Idea kiehtoi minua heti: tunsin läheistä sukulaisuutta sankariin, joka on "absoluuttinen" ohjaaja, lähestyy elämää ohjaajan tavoin, on tietoinen ja kärsii siitä. Hän on tunteen insinööri. Ja minä olen innoissani tekniikasta, leikkaan kaiken aikaa mielessäni näkymää joka avautuu edessäni kadulla, joten saatoin jakaa hänen tuskansa." (Michael Powell)
– "Auguste Renoir sanoin maalaavansa peniksellään, Mark Lewis tekee elokuvia omallaan. Hänen touhutessaan kameransa kanssa malli kysyy: "Mitä sinulla siellä on, tyttöystävä vai?" Helen viittaa kameraan "ylimääräisenä ruumiinjäsenenä". Mark saa ensimmäisen orgasminsa elokuvassa esittäessään tekemäänsä elokuvaa huoran murhasta; hänen erektionsa sattuu yhteen Michael Powellin ohjaajan krediittien saapumisen kanssa. Peeping Tom on ainoa kumouksellinen kannanotto elokuvan kiehtovuuteen joka on koskaan filmattu. (Kiehtovuus, "fascination": latinan sanasta "fascinus", lumoava falloksen muotoinen amuletti). … Kirjansa "On Photography" (joka sisältää kappaleen Peeping Tomista) ensimmäisessä luvussa Susan Sontag analysoi kuvaamisen aktia voimana, aggressiona, ryöstämisenä ja seksuaalisena tirkistelynä: "Ihmisen kuvaaminen on heidän raiskaamistaan … jonkun kuvaaminen on sublimoitu murha …" – (Elliott Stein, Film Comment, September-October 1979)

Michael Powellin pakkomielteenä on ollut tehdä totaalista elokuvaa, jossa jokainen kuva ja ääni on alistettu luojan näkemykselle, eikä mitään jätetty sattuman varaan. Peeping Tom on tällainen elokuva, jonka aiheena on tällainen elokuva ja sen jumalohjaaja. Siis metaelokuva, jossa aiheesta tulee ilmaisua ja ilmaisusta aihetta. Peeping Tom rakentuu itsensä sisään, akselinsa ympäri, uppoutuu omaan kuvaansa, peilisaliin jossa jokainen peili heijastaa toistaan. Mutta Peeping Tomin kuvat eivät ole illuusiota. Kuoleman edessä ihminen ei näyttele. Peeping Tom on totuuselokuvaa: elämä vangittuna kuolemansa hetkellä, katsomassa omaa kuolemaansa.

Peeping Tomin käsitys kuvan maagisesta voimasta periytyy luonnonuskonnoista, joiden mukaan ihmistä voi hallita hänen kuvansa avulla. Hoffmannin seikkailuissa nimihenkilö retkahtaa kurtisaaniin ja menettää peilikuvansa paholaiselle: kun kuva erotetaan ihmisestä, elävä ykseys katoaa ja ihminen menettää sielunsa.

Kameran mekaaninen silmä näkee kaiken, mutta ei tunne mitään. "En tunne sitä" valittaa näyttelijätär ohjaajalle Peeping Tomissa. Ohjaaja ärjyy: "Älä tunne, tee se."

Jo Bagdadin varkaasta muistamme kaikkinäkevän silmän, kristallipallon. Peeping Tomin päähenkilön isä oli biologi, joka tutki lapsen hermoston reaktioita pelkoon. Hän valvoi luomansa pojan jokaista liikettä kameralla ja mikrofoneilla. Poika vie luojansa opetukset loogiseen päätepisteeseen. Hän majailee yläkerran pimeässä huoneessa aaveidensa kanssa ja filmit pyörivät hänen sisällään, unissaan. Hän tarkkailee maailmaa elokuvastudion kattorakennelmista ja laskeutuu hissillä luomaan sen omaksi kuvakseen.

"Viimeisessä sekunnin kymmenyksessä Mark yhyttää kuolinhallusinaatiossa kauan sitten kuolleen isänsä. Tässä taide paljastaa jälleen paholaismaisen juurensa, ja sovinto pa-holaisen kanssa on Powellin tuotannossa piilevä johtomotiivi." (O.O. Green, Movie 14)
   

Peeping Tom on paradoksien elokuva, ironioiden kehä, jossa melkein jokainen repliikki sisältää kaksoismerkityksen. Markin tyttöystävä, ainoa jota hän ei halua kuvata (menettää), tekee lastenkirjaa, johon haluaa kuvia. "Kaikki kasvot muistuttavat lapsia tiettyinä hetkinä", sanoo Mark. Hänen omilla kasvoillaan on outoa viattomuutta, kuin hän olisi säilyttänyt niillä kaiken sen lapsuuden jota ei koskaan saanut elää ja joka hänen on joka päivä metodisella tarkkuudella tuhottava uudestaan.

– Markku Varjola