PÄIVÄ LÄNNESSÄ

Päivä lännessä (1940) alkaa lupaavasti rautatieasemalla, missä veljekset huijaavat toisiltaan rahaa matkalippuun. Villissä lännessä veljesten komiikka ei ota tulta, mutta elokuva päättyy huimaan takaa-ajoon junassa.

“Studion pojat ovat kyhänneet meille uuden pannukakun”, Groucho Marx kirjoitti ystävälleen Arthur Sheekmanille syksyllä 1939, elokuvan Päivä sirkuksessa jälkeen. Kuitenkaan Grouchon pessimististä suhdetta omiin elokuviinsa ei tulisi ottaa liian vakavasti. Jossakin vaiheessa hän vähätteli melkein niitä kaikkia, ja vaikka hänen tunteittensa rehellisyyttä ei voi epäillä, hänen mielipiteillään oli myös taipumusta kääntyä päinvastaisiksi. Kuvausten aikana hän kirosi elokuvaa Päivä sirkuksessa, muutti käsityksensä sen valmistuttua ja tuomitsi myöhemmin elokuvan uudelleen. Sama pätee elokuvaan Päivä lännessä. Kaikki tuotantovaiheen aikaiset epäilyksensä hän tiivisti kirjeessä Sheekmanille: ”En ole nähnyt sitä valmiina, mutta luullakseni se on aika hyvä.”

Groucholle itselleen sellaiset seikkailut, joilla Päivä lännessä ratsastaa, eivät olleet suinkaan outoja. Grouchon kiertuevuosina muuan häikäilemätön vaudeville-huijari oli jättänyt tämän New Yorkin katujen kasvatin rahattomana ja ilman paluulippua jumalan hylkäämään paikkaan nimeltä Cripple Creek. Ansaitakseen matkarahat Groucho, joka tuskin eläessään oli nähnyt hevosta, työskenteli yli vuoriston kulkevien ruokavankkurien kuskina ja koki seikkailuja, jotka eivät olleet sen epätodennäköisempiä kuin elokuvan Päivä lännessä tapahtumat.

Kuten ohjaaja Edward Buzzell tuolloin selitti, elokuvan tähtäimessä oli saada epätodennäköinen näyttämään todelliselta: ”Päältä katsoen monet ovat siinä luulossa, että Marx-veljekset heittäytyvät täysin palkein mielettömään nonsense-komediaan. Tämä ei ole lainkaan totta. He tekevät hurjia, hulluja asioita. Kuitenkin useimmat käsikirjoituspalaverimme kuluvat siihen, miten saada asiat uskottaviksi. Kenties näitä asioita ei tapahdu todellisessa elämässä, mutta niitä saattaa tapahtua ja juuri se saa ihmiset nauramaan.

Juonen käsittelyssään Päivä lännessä yhdistää veljesten aikaisempien ja myöhempien elokuvien huonoimmat puolet. Villeihin Paramount-elokuviin verrattuna se tekee myönnytyksen sovinnaisen maun suuntaan noudattamalla suunnitelmallista tarinakuviota. Toisaalta tämä tarina on niin kömpelö ja löysästi rakennettu, ettei se vastapainoksi tarjoa mitään siitä kurista ja muodosta, mikä oli ominaista Thalbergin luomuksille. Sivuosat on miehitetty heikosti, etenkin Margaret Dumontin poissaolo on silmiinpistävä puute. Mutta kaikesta tästä huolimatta Päivä lännessä onnistuu olemaan hyvin hauska elokuva. Se on täynnä hienoja jaksoja, jäntevästi kehiteltyjä koomisen hulluuden tuokioita, jotka kestävät vertailun Marx-veljesten joidenkin parhaiden hetkien kanssa. Varsinkin avausjakso on kontrapunktisen visuaalisen ja sanallisen huumorin mestarinäyte.

– Paul D. Zimmermanin ja Burt Goldblattin (The Marx Brothers at the Movies, 1968) mukaan