VALOKEILA MURHAAJAAN

Boileu-Narcejacin tuotanto on epätasaista ja kirjalliselta kannalta se saattaa kärsiä työläästä proosastaan, mutta kirjailijaparin parhaat käsikirjoitukset (Vertigo, Les Yeux sans visage, kenties myös Pirulliset) ovat ansiokkaita tutkielmia rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen vuorovaikutuksesta. Tarinan runko elokuvassa Valokeila murhaajaan on sitäkin kiehtovampi, kun se puhdaspiirteisestä Agatha Christie –juonesta ponnistaa niille raja-alueille, joilla uni ja todellisuus sulautuvat yhteen. Tällaisessa monimielisyydessään Boileau ja Narcejac ovat hyvin lähellä Franjua, surrealistista realistia, ja vaikka he eivät olekaan proosan runoilijoita kuten Franju on kuvan runoilija, ei ole mitenkään yllättävää tietää, että Franju oli heidän vanha ystävänsä jo ennen elokuvayhteistyötä.

Kekseliäällä ja humoristisella tavalla Valokeila murhaajaan kääntää Agatha Christie –kuvion ylösalaisin. Suku kokoontuu perinnön jaolle vanhaan linnaan. Ärsyttääkseen perillisiään vanha ja ilkeä linnanherra järjestää kuitenkin ruumiinsa piiloon. Sukulaisten väliset jännitteet kasvavat: ellei ruumista löydy, kreivi voidaan lain mukaan julistaa kuolleeksi vasta viiden vuoden kuluttua ja tällä välin perilliset ovat vastuussa linnan ylläpidosta. He järjestävät Son et Lumière –esityksiä (valo- ja äänitehostein varustettuja näytöksiä) saadakseen rahaa. Yksi esiintyjistä kuolee hämärissä olosuhteissa, toinen hyökkää sukulaisen kimppuun jonka hän löytää vaimonsa seurasta ja kun näytös herättää henkiin menneisyyden haamuja, muuan nainen tekee sovitusitsemurhan.

Aihe tarjoaa ilmeisiä mahdollisuuksia yläluokan satiiriin, mutta enimmäkseen Franju on kiinnostunut muusta. Itse hän luonnehtii aihetta "kummitustarinaksi ilman kummitusta": "Nautin juuri siitä että saan tyhjyyden elämään". Vaikka käsikirjoitusta maustavat monet satiiriset pistot ja terävät ihmiskuvat, pääosassa on sittenkin vanha linna historiallisine jäänteineen ja voitonmerkkeineen. Franju haluaa näyttää ihmisensä rajatilanteissa, riisua heidän sisimmän, todellisen minänsä paljaaksi, mikä tapahtuu enemmän sadun ja epätodellisuuden hämyssä kuin realistisessa valossa. Synkistä sävyistä ja kuvista puhkeaa usein kukkaan makaaberi huumori, Franjun omin nauru.

Valokeila murhaajaan saattaa kokonaisuutena ottaen kuulua "laatuthrillereitten" luokkaan, jonka rajat se rikkoo jäljittelemättömän runollisella tyylillään ja monilla bravuurijaksoillaan. Son et Lumière –näytös on omiaan osoittamaan Franjun herkkyyden valaistukselle ja arkkitehtuurille; äänet ja valot luovat menneisyyden romanttisia harhakuvia, joiden keskellä nykyajan surkea tragedia äkkiä iskee. Hilpeässä loppukohtauksessa menneisyyden kirous poistetaan nuorten rakastavaisten yltä, kuvia ruumisvaunuista säestää Georges Brassensin mietiskelevä laulu: "Missä ovat menneen vuoden hautajaiset?"

- Raymond Durgnatin (Franju, 1967) ja muiden lähteiden mukaan