VIISI VUODENAIKAA

2000-luvun vaihteessa englantilainen Tartan-levitysyhtiö keksi uudelle aasialaisen elokuvan dvd-julkaisusarjalleen iskevän nimen: Äärimmäistä Aasiasta (Asian Extreme).Tartanin sarjassa julkaistiin elokuvia pääasiassa Japanista ja Etelä-Koreasta ja ohjaajakaartiin lukeutui Park Chan-wook (Oldboy, Sympathy for Mr. Vengeance), Takashi Miike (Odsihon - Audition), Kinji Fukasaku (Battle Royale) kaltaisia yllättävää ja sokeeraavaa väkivaltaa suosivia tekijöitä. Joukkoon lukeutui itsestään selvästi myös Etelä-Korean tinkimätön sokeeraaja-esteetikko Kim Ki-duk. Hänen Saari (Seom, 2000) ja Parittaja (Nabbeun namja, 2001) -elokuvansa tihkuivat sadomasokistista piinaa ja vatsaa vääntävää väkivaltaa. Kimin elokuvilta voitiinkin odottaa lähes mitä tahansa, paitsi käännöstä äärimmäisyydestä toiseen. Viisi vuodenaikaa on yllättäen valaistunutta rauhaa säteilevä elokuvateos, josta puuttuvat lähes tyystin Kimin kohuteosten ankarat piirteet. Viiden vuodenajan keskiössä on syrjäisellä vuoristojärvellä kelluva buddhalainen temppeli, jota asuttavat erakkomunkki ja pieni poika, munkin haltuun uskottu oppipoika.

Buddhalaisuutta käsitteleviä elokuvia on levinnyt länsimaihin harvakseltaan. Tunnettuja ovat Bertoluccin Pikku Buddha (Little Buddha, 1993), Scorsesen Kundun (1997), Jean-Jacques Annaudin Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997), Eric Vallin Caravan (Himalaya l'enfence d'un chef, 1999) ja laama Khyentse Norbun valloittava Tiibetin futishullut (The Cup, 1999). Ne kuitenkin kuvaavat tiibettiläistä buddhalaisuutta. Kimin elokuva puolestaan nojaa buddhalaisuuden korealaiseen muotoon, joka on saanut vaikutteensa Kiinan mietiskelyä painottavasta chán-traditiosta (kuten myös Japanin zen). (Mike King, Journal of Religion & Film, Vol. 9, Issue 2, 2005)

Oppipojan luonteessa on sadistisia piirteitä. Hän kiusaa luontokappaleita asettamalla kiven kalan, sammakon ja käärmeen ylivoimaiseksi taakaksi. Toimia sivusta seurannut munkki sitoo yöllä pojan jalkaan suuren kiven iskostaen hänen mieleensä buddhalaisuuden perusprinsiippiä: karman lakia. Kaikilla teolla on seurauksensa tekijälleen. Mikäli eläimet kuolevat, poika joutuu kantamaan kiveä sydämessään loppuelämänsä.
Viisi vuodenaikaa rakentuu pojan moraalisen kehityksen kuvaamiselle. Hän kasvaa teini-ikään, kohtaa seksuaalisen himon viettelyksen, kokee munkin pyhätön ulkopuolella olevan maailman moraalisesti korruptoivan vaikutuksen ja palaa aina katuen munkin luo kunnes vanhuksena on hänen vuoronsa astua munkin tilalle ja ottaa oma opetuslapsensa.

Ihmisen fyysinen ja moraalinen kehitys nivoutuvat Kimin elokuvassa vuodenaikojen syklisyyteen. Viides vuodenaika on uusi kevät, jossa uinuneet vaistot ja halut heräävät jälleen henkiin: uusi oppipoika aloittaa samoilla synneillä kuin oppi-isänsä. Samalla elokuva viestii myös buddhalaisuuden uudelleen syntymisen teemaa. Elokuvan voi nähdä kristillisen kasvatuksen saaneen Kim Ki-dukin keinona perehtyä ja ymmärtää maansa valtauskontoa. Ankaraa itsehillintää vaativa buddhalaisuus visualisoituu Kimillä paitsi luonnon kiertokulkuun, myös sen kauneuteen. Tahdon ja ajattelun jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus piirtyy elokuvan häkellyttävän upeaan kuvastoon, jossa luonto ja vuodenajat näyttäytyvät kuin idealisoituina maalauksina.

- Pasi Nyyssönen 10.8.2010