SARDIINIMYSTEERIO

Veljesten jäähyväiselokuvan Sardiinimysteerion (Love Happy, 1949) käsikirjoittajina olivat itse Frank Tashlin ja Ben Hecht, Harpo on hyvässä vauhdissa ainoassa pääroolissaan (aihekin oli hänen), ja Groucho on elähtänyt salapoliisi Sam Grunion, jonka saa piristymään ainoastaan nuori Marilyn Monroe.
***

T. S. Eliotin kerrotaan sanoneen, että vain kolme henkilöä merkitsi hänelle jotakin. Nämä olivat William Butler Yeats, Paul Valéry ja Groucho Marx. Eugène Ionesco on maininnut Marx-veljekset taiteensa kolmena keskeisenä vaikuttajana. George Bernard Shaw puhui Marxista ehdottomina suosikkinäyttelijöinään, ja James Agee totesi kerran: ”Huonoin, mitä Marx-veljekset koskaan saattavat tehdä, olisi enemmän katsomisen arvoista kuin useimmat asiat, joita saatan kuvitella.”

Myös Marx-veljesten komiikkaa voidaan yrittää jäsentää – ja kenties myös osittain ymmärtää – traditiohistoriallisesta näkökulmasta käsin. Harpo, tuo valkoperuukkinen ja suurisilmäinen, hiljainen, hullu harpunsoittaja edustaisi tällöin perinteen vanhinta kerrostumaa: Harpon ristiriitaisessa hahmossa tuntuu yhdistyvän toisaalta hyvin vanha, suhteellisen hillityn, usein juuri musiikin ja ennen kaikkea pantomiimin keinoin toimivan surumielisen klovnin perinne, ja toisaalta 1800-luvun toisella puoliskolla syntynyt, yhden miehen sotaansa koko maailmaa vastaan käyvän ilveilijän tradition Chico, elokuvan historian ehdottomasti tyhmin ja hyväntahtoisin mies taas tuntuisi löytävän esikuvansa kansannäytelmien kylähullun traditiosta.

Groucho, Marx-veljesten elokuvien yliälykäs, yliliukas ja ylisuulas huijarihahmo puolestaan edustaa toisaalta kansannäytelmien kuoliaaksinaurattajaa tai ovelaa huijaria, ja toisaalta urbaanien varieteenäyttämöiden ja sähköisten viestintävälineiden kehittämää lipevää maailmanmiestä, spiikkeriä ja seremoniamestaria – Marx-veljesten elokuvien nerous on osittain juuri siinä, että kolme näin erilaista hahmoa pystyy kukin toimimaan täysipainoisesti oman tyyppinsä puitteissa ja samalla rakentamaan kokonaisuutta.

Veljesten komiikka on anarkistista, koska se ei tunnusta minkäänlaisia sääntöjä, ei sen parem-min elokuvanäyttelemisen, hyvän maun kuin yhteiskuntakäyttäytymisen tai -moraalinkaan. Grouchon ja Chicon roolihahmot ovat lähes poikkeuksetta huijareita ja tyhjäntoimittajia, joiden ainoana pyrkimyksenä on kerätä kokoon helppoa rahaa muita pettämällä – vain Chicon murtumaton, tyhmä hyväntahtoisuus saa tämän pyrkimyksen käymään joskus yksiin jonkinlaisen näennäisen avuliaisuuden tai lähimmäisenrakkauden kanssa – ja Harpo tietysti liikkuu kaiken inhimillisen yläpuolella, eräänlaisena ruumiillistuneena arvaamattomuutena.

Veljesten komiikan tuhoavuus on siinä, että se hyökkää kaikkea totuttua ja järkevänä pidettyä vastaan. Harpon mykkä taide ei muiden suurten pantomiimikkojen taiteen tavoin etsi todellisten tilanteiden ja tapahtumasarjojen ydintä ja näin pyri esittämään eräänlaista pelkistettyä todellisuutta, vaan se hajottaa todellisuuden, konkreettisesti ja kerta kaikkiaan.

Samalla tavoin kuin Harpo käsittelee todellisuutta omalla tavallaan, Groucho käsittelee sitä sa-noillaan. Hänen suustaan tulviva sanojen virta tempaa mukaansa tosiasiat kuin rannan irtaimet esineet, ja katsojat sen paremmin kuin elokuvien henkilöt eivät saa niihin sen jälkeen sen kummempaa otetta kuin minkä rannalla seisova saa joessa virtaavaan, silloin tällöin jonkin aallon harjalla vilahtavaan puupalikkaan.

– Olli Alho (Helsingin Sanomat 27.7.1975)

Veljesten viimeinen elokuva Sardiinimysteerio on thrillerin muotoinen farssi. Kyseessä on nimenomaan Harpon elokuva: hänen ideoimansa, hänelle kirjoitettu ja hänellä on toiminnassa tavanomaista keskeisempi osuus. Juonisiteenä toimivat Romanoffien varastetut timantit. Harpo on munanhankintamatkallaan saanut käsiinsä sardiinirasian, joka on merkitty Maltan ristillä ja jonka sisältönä ovat juuri tarumaisen kalliit timantit. Harpo joutuu nyt madame Egilichin ja tämän kovakouraisten apurien käsiteltäväksi ja nämä yrittävät turhaan lypsää mykältä Harpolta tietoja kätköpaikasta. Groucho selvittelee mysteeriota etsivänä, jonka tunnussana on salaisuus. Hän ei koskaan paljasta mitään ja hänen käyntikorttinsa on tyhjä. Omalta taholtaan tunkeutuu juoneen Chico, joka pyrkii revyyseurueeseen sillä perusteella, että hän on tuntemattomin ja olemattomin kyky kaupungissa. Elokuvan suurta loppuselvittelyä, takaa-ajoa katoilla ja vinteillä on Life-lehti luonnehtinut hauskimmaksi alallaan vuosikymmeniin.

Paitsi Marxien viimeisenä elokuvana Sardiinimysteerio on muistettava toisellakin tapaa. Vuonna 1948 oli kahdessa mitättömässä B-elokuvassa Dangerous Years ja Ladies of the Chorus vilahtanut tyttö nimeltä Norma Jean Baker eli Marilyn Monroe. Sardiinimysteerio merkitsi tulevalle tähdelle ensimmäistä suuren budjetin elokuvaa ja samalla ensimmäistä askelta maineeseen. Hänen osansa on nytkin hyvin pieni ja alkuaan sen oli suunniteltu kokonaan sanattomaksi, mutta kuvauspaikala Groucho lisäsi käsikirjoitukseen Marilynin kohdalle pari repliikkiä. Marilyn on siis tyttö, joka tulee salapoliisi Sam Grunionin eli Grouchon toimistoon pyytämään apua, koska miehet jatkuvasti seuraavat häntä, ja sanojensa vakuudeksi hän heilauttaa herkullisesti lantiotaan. Tämä yksi jakso sai John Hustonin ja Joseph L. Mankiewiczin tarjoamaan Marilynille sivuosia elokuvissa Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta. Uusi tähti oli syttynyt ja uusi aikakausi alkanut samalla kun Marx-veljesten tähti ja aikakausi alkoivat olla lopuillaan.