TYTTÖ JA LAUKKU

CLAUDIA CARDINALE (*1938) oli missi hänkin, ja hänen suojelijakseen tuli tuottajamies Franco Cristaldi. Valerio Zurlinin Tyttö ja laukku (1961) on hienostuneen vähäeleinen kuvaus nuorten rakkaudesta. Cardinale esittää nuorta neitoa, joka on jo kuitenkin poikaa kokeneempi.
***
Valerio Zurlini (1926-82) opiskeli oikeustiedettä ennen kuin 1940-luvun lopulla antautui eloku-vauralle. Vuosina 1948-54 Zurlini teki dokumenttielokuvia ja työskenteli käsikirjoittajana. Näytelmäelokuvan ohjaajana hänen debyyttinsä oli Vasco Pratolinin aiheeseen perustuva viehättävä komedia Le ragazze di San Frediano / Petettyjä tyttöjä (1954). Pratolinin pariin Zurlini palasi kenties parhaassa elokuvassaan Cronaca familiare (1962), joka on eräänlaisen intiimin neorealismin hengessä toteutettu, melankolisen runouden hehkuttama perhetarina. Sama runollisen realismin tyylilaji kyllästää myös Kohtalokasta kesää (Estate violenta, 1959), joka kertoo sodan tunkeutumisesta joutilaan yläluokan elämään vuonna 1943, sekä nuoren rakkauden kitkerän suloista tarinaa Tyttö ja laukku.

Tyttö ja laukku on älykäs ja ilmeikäs tutkielma puhtauden ja paheen, nuoruuden viattomuuden ja turmeluksen herkästä ja häilyvästä välimaastosta. Aiheen dramaattisen kentän luo sosiaalisen aseman ja tunteiden ristiriita, sinänsä kulunut asetelma, jota on käsitelty lukuisissa eurooppalaisissa ja Hollywoodin elokuvissa. Rikkaan perheen 16-vuotias poika Lorenzo kokee ensi rakkauden vain hiukan vanhemman, mutta paljon kokeneemman Aidan kanssa, jonka pojan vanhempi veli on hylännyt. Kontrasti romanttisen ja harhakuvattoman rakkauden, ihanteiden ja todellisuuden välillä on toteutettu hienostunein keinoin, enemmän erittelevän hienosäädön kuin tunteellisen paatoksen kautta.

Näyttelijöidensä ominaisuuksia Zurlini on käyttänyt hyväkseen erinomaisen vivahteikkaalla ja luovalla tavalla; kevyellä, mutta varmalla kädellä ohjatut Jacques Perrin ja Claudia Cardinale yltävät loistaviin suorituksiin. Perrinin puhuvat silmät ja ilmaisuvoimaiset kasvot pystyvät vaihtelevin nyanssein välittämään nuorukaisen heräämisen rakkauteen ja tietoon rakkauden olemuksesta, hänen kypsymisensä lapsesta mieheksi, romantiikasta kevyeen kyynisyyteen. Elokuvan kenties sähköistävin ja viiltävin tuokio sisältyy kohtaukseen hotellin tanssiravintolassa, jossa Lorenzo katsoo Aidan tanssia miesten kanssa ja ensimmäisen kerran tiedostaa, että rakkauteen kuuluu myös tuskaa.

Zurlini hallitsee tekniikan elegantisti ja käyttää mielellään nopeaa leikkausta tarinan kuljettamisessa. Elokuvan perussävy on pääosin hellän romanttinen, mutta sen alla kulkee kitkeryyden ja illuusiottomuuden juonne, joka tulee hyvin esiin, kun kuvataan miesten suhteita Aidaan. Epätavallisen tehokkaita kohtauksia ovat tässä suhteessa viettely-yritys Riccionen rannalla sekä Aidan ja Lorenzon jäähyväiskohtaus asemalla, junan viiltävän vihellyksen säestyksellä.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance – Film in Italy from 1942 to the Present, 1984), Henry G. Gröndahlin (1961) ja muiden lähteiden mukaan