ADELEN TARINA

ISABELLE ADJANI (*1955) oli jo kunnostautunut teatterin klassisissa rooleissa, kun François Truffaut löysi hänet Adèlen tarinan (1975) pääosaan Victor Hugon traagiseksi tyttäreksi, joka elää hullun rakkauden vallassa.
***
Välittömästi alkutekstien jälkeen tarjoillaan legenda: “tämä tarina on totta”. Adelen tarina ei ole pelkkä tarina, se on myös historiaa, sepitettä oudompaa historiaa. Se kertoo Victor Hugon toisesta tyttärestä, traagisesti hukkuneen Léopoldinen sisaresta, joka seuraa nuorta englantilaista luutnant-tia Nova Scotian Halifaxiin, missä hän kaikin keinoin yrittää voittaa takaisin miehen rakkauden, tulee jatkuvasti torjutuksi kunnes menettää järkensä. Hän seuraa miestä vielä Barbadosille, mistä hänet toimitetaan kotiin Guernsey’hin isänsä luo. Häikäisevässä dokumentaarisessa epilogissa saamme tietää että tämä “maailman kuuluisimman miehen” tytär eli vielä 40 vuoden ajan ja kuoli syrjään vetäytyneenä 1915.

Kyseessä on muotokuva pakkomielteen valtaamasta henkilöstä, jollainen ehkä on meille tutumpi kirjallisuudesta kuin elokuvasta. Mieleen tulevat teokset kuten “Manon Lescaut” tai Hazlittin “Liber Amoris”, jotka molemmat käyttävät eräänlaista etäännyttämismenetelmää välttääkseen itsesäälin tai hysterian. Vastaavasti Truffaut osoittaa poikkeuksellista rohkeutta yrittäessään tarkkailla Adèlen tarinaa etäältä, vielä hankalammasta, klaustrofobisemmasta ja kliinisemmästä näkökulmasta kuin toisessa tositapahtumiin perustuvassa elokuvassaan Kesytön. Adelen tarina on varmasti Truffautin pessimistisin ja alakuloisin elokuva. Siinä ei ole mitään hänen tuttua hellyyttään, ei riemua inhimilli-sen käytöksen elähdyttävästä satunnaisuudesta, mikä leimaa jopa hänen sellaisia “synkkiä” teok-siaan kuin Morsian pukeutui mustaan tai Mississipin velho. Meille esitellään yksi tapaus vetoamatta myötätuntoomme tai närkästykseemme. Tarinassa ei ole lainkaan huumoria - aivan kuten elämässä ei juuri naurata joutuessamme pakkomielteen tilaan. Tässä elokuvassa katsomme neuroottisen kiintymyksen kalvaman ihmisen täydellistä hajoamista.

Truffaut on laatinut erityisen numeroidun listan “tekijöistä”, jotka häneen aiheessa vetosivat: 1) Tarina on intohimon anatomia 2) Tyttö on yksin läpi koko tarinan 3) Hän on maailman kuuluisimman miehen tytär 4) Mieheen viitataan mutta häntä ei koskaan nähdä 5) Adèle omaksuu joukon vääriä henkilöllisyyksiä 6) Pakkomielteensä riivaamana hän ajaa takaa tavoittamatonta päämäärää 7) Jokainen hänen lausumansa sana ja jokainen liike on suhteessa hänen pakkomielteeseensä 8) Häviäjänäkin Adèle on jatkuvasti aktiivinen ja kekseliäs. Niinikään Truffaut kirjoittaa: “Tehtyäni kahden ja kolmen henkilön välisiä rakkaustarinoita (Jules ja Jim) tunsin, että olisi kiehtova haaste keskittyä yhteen ainoaan henkilöön”. Truffaut sanoo olevansa kyvytön tekemään elokuvia jotakin “vastaan”, niinpä hän jatkuvasti tekee elokuvia jonkin “puolesta”. Adèlen tarina ei siten ole saarna intohimosta, vaan moraalinen tarina rakkaudesta joka tulee mitä odottamattomimmasta lähteestä. Isabelle Adjani kantaa suurenmoisella tavalla elokuvan ja tekee Adèlesta yhden elokuvahistorian mieleenjäävimmistä sankarittarista. Hänen kummisetänsä ovat nimeltään Griffith, Ophuls ja Mizo-guchi. Tämä pehmeäihoinen kesytön, tämä mustapukuinen pariton ja koditon morsian, tämä pianisti joka tuntee rakkauden ja kuoleman  20-vuotiaana antaa meille hirvittävän halun elää, rakastaa ja taistella.

– Julian Jebbin (Sight and Sound, Spring 1977) ja Claude Beylien (Ecran 41) mukaan