PÄIVÄ KILPA-AJOISSA

Päivä kilpa-ajoissa (1937) oli vielä täyttä tavaraa. Parantolaa uhkaa muuttuminen raviradan kasinoksi, ja ainoastaan luulosairaan leskirouvan (Margaret Dumont) tuki voi pelastaa sen. Peliin vedetään Grouchon näyttelemä konitohtori Hackenbush (”edellinen potilaani voitti Kentucky Derbyn”), Chicon esittämä jäätelökauppias joka myy mielipuolisia ravivihjeitä sekä Harpon tulkitsema kilparatsastaja.
***
Tietysti tallella on Grouchon pitkä, kettumainen, harppaava askel, vatsa maassa, matkalaukku ja sa-teenvarjo mukana, Chicon pianonsoitto ja Harpon mykkä pakanallinen kauneus – mutta Päivä kilpa-ajoissa sisältää toki paljon muutakin. Rahaa on pantu menemään reippaasti; kapitalistit ovat tunnus-taneet Marx-veljekset; mukana on balettijaksoja, sentimentaalisia lauluja (”your eyes will tell me sec-rets your lips cannot say”), meripihkan värisiä suihkulähteitä, nuoria rakastavaisia. Päivä kilpa-ajoissa on parempi kuin Ilta oopperassa ja ilman muuta paras elokuva mitä Lontoossa on nähtävillä, mutta yhtä kaikki tunnen nostalgiaa noita vanhoja halpoja huojuvia kulisseja kohtaan, noita otsikoita, jotka ovat yhtä merkityksettömiä ja epämääräisiä kuin Kiplingin vastaavat: Duck Soup ja Horse Feathers. Tunnustan kokevani eräänlaista kieroutunutta intohimoa Maureen O’Sullivania kohtaan (hän tyydyttää alkukantaista vaistoa todella mukavan tytön perään), mutta mitä tekemistä hänellä on villissä Lear-maailmassa, missä eläinlääkäri johtaa parantolaa, missä Chico työskentelee apumiehenä ja Harpo – liian vaivalloista selittää miksi – jockeynä? O’Sullivan on todellinen henkilö – ainakin minulla on hämärä idea, että juuri tuollaisia tyttöjä tavattiin nuorena; hän on arkkityyppi “ystävän sisaresta”, mutta todelliset henkilöt eivät vain hidasta vaan murskaavat Marxien fantasian, Kun Groucho loikkaa tyhjyyteen, he hymyilevät hänelle epäuskoisesti (sillä todellisina ihmisinä he eivät voi ottaa häntä itsestäänselvyytenä) ja yhtenä kauhistavana hetkenä O’Sullivan mumisee sanan ”typerää”. – Hyvä Jumala, tekee mieli huudahtaa, onko meitä todellisia ihmisiä siis petetty koko ajan? Ovatko Groucho ja Chico pelkästään typeriä eivätkä Edward Learin mittaisia runoilijoita?

Sun-Up on kilpailun huonoin hevonen. / Olen huomannut sen voittavan joka kerta. / Se johtuu vain siitä, että se tulee ensimmäiseksi. Typerää? Kuinka kauhistavan mahdolliselta se kuulostaa katsoes-samme neiti O’Sullivania ja millaista kiitollisuutta tunsin, etten ollut hänen seurassaan surrealistien näyttelyssä. Nuo viehättävät, kasteiset ja hygieeniset silmät olisivat vieneet kaiken huvin vaikkapa sellaisesta näyttelyesineestä kuin ”Neitseellinen tohveli”. Ei, näiden korkeamman idiotian sankarei-den ei pitäisi sekaantua todellisiin ihmisiin tai esiintyä tuhlailevan lavastuksen ja taiteellisen kameran edessä. Elisabetiaanien lailla Marxit tarvitsevat vain tuolin, maalatun puun. Tässä elokuvassa on tuo-kioita, jotka ovat yhtä hyviä kuin mikä tahansa, ja kirkkaimpana loistaa Harpo leikattuine kiharoineen, hullussa hyvyydessään. Erityisesti muistan kohtauksen, jossa hän yrittää selvittää Chicolle (ainoalle, joka ymmärtää hänen vihellys- ja elekieltään), että Groucho on langennut naiseen ja on joutumassa huijatuksi – kaikessa hulluudessaan tämä kohtaus on omituisen tuore ja shakespearelainen.

– Graham Greene (Night and Day, 12.8.1937)