HAMLET

JEAN SIMMONS (1929–2010) nousi brittielokuvan huipputuotantoon teinityttönä ja jatkoi näyttelemistä Hollywoodissa koko ikänsä. Laurence Olivierin legendaarisessa Hamletissa (1947) 18-vuotias Simmons sai Ophelian roolin.
***
Laurence Olivierin kolme Shakespeare-filmatisointia edustavat perinteen siirtämistä uuteen mediaan parhaimmillaan. Hän lähtee liikkeelle teatterin keinoista mutta yhdistää ne luovasti elokuvallisten keinojen käyttöön yrittämättä kuitenkaan sulauttaa niitä. Tähän hän pystyi käytännössä sen ansiosta, että tuotti, ohjasi ja näytteli pääosat kaikissa kolmessa tuotannossa.

Erityisesti Olivierin Henrik V  (1945) on kuin tutkielma teatterillisuudesta ja elokuvallisuudesta sekä mahdollisuudesta leikitellä niitä yhdistelemällä. Hamlet on joka suhteessa vakavampi ja ankarampi elokuva, mutta ei suinkaan audiovisuaalisen ilmaisun kustannuksella. Kamera liikkuu lähes lakkaamatta, paikoin hyvinkin itsenäisesti, pysähtyen vain hetkittäin. Sandra Singerin mukaan siitä tulee "voimakkaan, etäisen persoonallisuuden itsenäinen, levoton, kaikkitietävä, joskus voieristinen silmä". Liikkuvan kameran voi kuitenkin mieltää myös Hamletin levottoman mielen vertauskuvaksi. Kaikki tämä ärsytti suunnattomasti aikalaiskriitikko George Barbarowta, joka kirjoitti: "... näkökulmien moninaisuus ja liikkuvuus ovat salaliitossa tuhotakseen yhden näyttämöesityksen tärkeimmistä voimista, pysyvän näkökulman." Hän lisäsi vielä, että näyttämöteokset pitäisi tallentaa aina kohtaus kohtaukselta staattisella kameralla.

Kameratekniikka on kuitenkin poikkeuksellisen loppuun ajateltua tässä näyttelijäntyöltään ja lavastukseltaan nimenomaan teatterillisessa Shakespeare-elokuvassa. Linnan saleissa syvätarkka kuvaus näyttää maksimaalisen paljon: täällä kaikki on julkista, minnekään ei voi piiloutua. Samalla se liittää henkilöt arkkitehtoniseen kokonaisuuteen korostaen heidän epäpersonaalista rooliaan osana hovin koneistoa. Toisaalta linnan anonymiteetti, sen pitkät käytävät ja portaikot, uhkaavat varjot ja sen ympärillä alati leijaileva sumu tekevät linnasta Hamletin mielenmaiseman. Viisi kertaa, näyttävimmin elokuvan alussa, keskikohdassa (kun artikuloidaan peruskysymykset elämän ja kuoleman välillä) ja lopussa Hamlet ja/tai kamera-kertoja ovat tornien korkeuksissa. Kun he yhdessä katsovat alaspäin muihin ihmisiin, visuaalinen näkökulma lähes yhtyy moraaliseen näkökulmaan. Se on yläpuolelle asettumista, etäisyyden ottamista kaikkeen alapuolella olevaan, ennen kaikkea hovin korruptioon ja petoksellisuuteen. Samalla siitä muodostuu myös vertauskuva voimattomuudesta. Ihmiset kohtaavat vain vaakatasossa, Elsinoren linnan synkissä saleissa.

Olivierin ei aluksi aikonut itse näytellä Hamletin osaa, koska piti sitä liian lyyrisenä omalle näyttelijäluonteelleen. Hän totesi, että hänelle sopivat paremmin Henrik V:n kaltaiset voimahahmot, vaikka olikin tuota roolia esittäessään valittanut sen ylenmääräistä suoruutta.. Määritelläkseen suhdettaan Hamletin hahmoon hän jopa värjäsi hiuksensa vaaleaksi. Joka tapauksessa hänen luonnehdintansa näistä kahdesta hahmosta ovat täysin vastakkaiset: ekstrovertti ja introvertti, elämänhaluinen ja  maailmasta vieraantunut, toiminnan mies ja pohdiskelija. Näyttelijänä (ja näyttämöllepanijana) Olivier laittaa liikkeelle koko näyttämötaiteen tuntemuksensa; ohjaajana hän liittää ne saumattomasti osaksi luomaansa elokuvallista kokonaisuutta.  

HB syyskuu 1999. Lähteitä: Davies, Filming Shakespeare's Plays; Manvell, Shakespeare and the Film