SELLAISTA ON ELÄMÄ

ROMY SCHNEIDER (1938-1982), Sissi-elokuvien itävaltalainen tähti, asettui vuonna 1959 Ranskaan ja tulkitsi koko uransa ajan kiehtovasti ikäisiään naisia. Tähdeksi hienoihin modernin porvarillisen elämäntavan kuvauksiinsa hänet löysi Claude Sautet. Sarjan avauksena valmistui Sellaista on elämä (1969), vastanäyttelijänä Michel Piccoli.
***
Kun uuden aallon tähtiohjaajat olivat entisiä elokuvakriitikkoja, oli Claude Sautet (1924-2000) entinen musiikkikriitikko. Ero näkyy elokuvissa. Kun Godard ja kumppanit pyrkivät rajojen ja vakiintuneiden kuvioiden rikkomiseen, on Sautet alusta lähtien pitäytynyt perinteisessä tyylissä ja keskittynyt sen sekä ammattitaitonsa hiomiseen. Hänen elokuviensa yhdistävänä tekijänä voidaan nähdä se, että useimmat niistä ovat psykologisia tutkielmia vanhenemisesta, muutoksesta joka seuraa kun hänen henkilönsä tajuavat että nuoruus on ohi. Aika kuluu liian nopeasti, turhaan ihmiset yrittävät pitää siitä kiinni. Keskeneräiset ja turhautuneet ihmiskohtalot ovat Sautetin ominta aineistoa.

Sautet ohjasi esikoiselokuvansa Bonjour sourire jo 1955, mutta vasta pienimuotoiset, puhdasveriset ja tinkimättömät gangsterielokuvat Rikolliset (1960) ja Kuuma lasti (1965) loivat hänen maineensa. Seuraava elokuva Sellaista on elämä merkitsi aihepiirin ja tyylilajin vaihdosta sekä samalla Sautetin ensimmäistä suurta yleisömenestystä.

Sellaista on elämä avaa jännittävän näkökulman auto-onnettomuuteen joutuvan ja siinä kuolevan miehen tajuntaan: Sautet toteuttaa persoonallisesti ja kiehtovasti vanhan kliseen siitä miten elämä vilistää silmien ohi juuri ennen kuolemaa. Pierre on keski-ikäinen, hyvinvoipa arkkitehti, joka häilyy vaimonsa ja rakastajattaren välissä eikä koskaan saa tehdyksi lopullista valintaa. Hallitsevaksi tunteeksi hänellä jää elämästään syyllisyys, keskeneräisyys, tietoisuus käyttämättömistä mahdollisuuksista.

Koska Sautetin elokuva on miltei juoneton tutkielma ihmissuhteista, sen mielenkiinto on ennen kaikkea luonnekuvissa ja “elämän pienissä asioissa”, kuten yhteisissä muistoissa ja perhesiteissä. Hyvin yksityiskohtaisesti eritellystä onnettomuuskuvauksesta siirrytään takautumin menneisyyteen ja sen avaintuokioihin: menetelmä on katkelmallinen, muodikas eikä aina vältä viikkolehtitarinan kuluneita nyyhkyromanttisia piirteitä, mutta henkilökuvissa ja tajunnanvirrassa on myös kylliksi voimaa ja terää nousta tämän tason yläpuolelle.

– Brenda Daviesin (Monthly Film Bulletin, February 1971), Markku Tuulen (1975) ja muiden lähteiden mukaan