MAN BITES DOG – AMMATTI: TAPPAJA

Leonard Kastlen Kuherruskuukausimurhaajat (The Honeymoon Killers, 1969), Hitchcockin Psyko (Psycho, 1960) ja Michael Powellin Peeping Tom (1960) olivat sarjamurhaajaelokuvien varhaisia ilmentymiä. Rujo tyyli ja tyly visio motivoimattomien tappajien turvattomaksi muuttamasta maailmasta sokeerasivat aikalaisia. Elokuvat jäivät kuitenkin yksittäistapauksiksi ja aiheeseen palattiin lähemmin vasta 1980-luvulla, jolloin sarjamurhaajaelokuvat alkoivat profiloitua omaksi kauhuelokuvan alalajikseen. Laajalle yleisölle suunnattujen elokuvien menestynein esimerkki on sarjamurhaajaa romantisoivien Hannibal Lecter -elokuvien sarja, jonka aloitti Michael Mannin Psykopaatin jäljillä (Manhunter, 1986). Sitä seurasivat Uhrilampaat (Silence of the Lambs, Jonathan Demme 1991), Hannibal (Ridley Scott, 2001), Punainen lohikäärme (Red Dragon, Brett Ratner 2002) ja Nuori Hannibal (Hannibal Rising, Peter Webber 2007). Sarjamurhaajan kuvaaminen nietzscheläisenä yli-ihmisenä, jonka älyllinen ylivertaisuus ja henkilökohtainen moraalinen koodisto selittävät hänen tekonsa, on yksi modernin kauhuelokuvan juonne. Sen rinnalla on kuitenkin vahvasti  korostunut – Psykon Norman Batesin jalanjäljessä – näkemys erilaisten traumojen runtelemista tappajista, jotka ulkoistavat sisäiset kipunsa kanssaihmisiin. Heidän tekojaan ohjaa suunnitelmallisuuden sijaan sattuma.

Onnettoman ja tunaroivan sarjamurhaajan varhainen muotokuva löytyy itävaltalaisen Gerald Karglin elokuvasta Angst (1983), jonka päähenkilössä ei ole karismaa eikä luovaa älyllisyyttä ja hänen laatimansa systemaattiset murhasuunnitelmat ovat pääsääntöisesti tuomittu epäonnistumaan. Kyseessä on fiktio, joka kuitenkin pohjaa tositapahtumiin. Kymmenen vuotta myöhemmin tehdyssä Man Bites Dog – ammatti: tappaja -elokuvassa käytetään samoja tyylillisiä keinoja – subjektiivinen kamera, käsivarakuvaus, 100%:nen ääni, tapahtumia innokkaasti kommentoiva päähenkilö – mutta elokuvan laji on toinen. Belgialaista Beniä kuvaavassa Man Bites Dogissa dokumentaariset ainekset ovat etusijalla, sillä elokuvassa taltioidaan pikkukaupungin sarjamurhaajan työtä ja elämää. Kyseessä on varsin harvinainen elokuvanlaji, muka-dokumentti (mock documentary), jota aiemmin oli nähty lähinnä Mondo Cane ja eksploitaatio -elokuvissa (Cannibal Holocaust, Ruggero Deodato, 1980) ja rockelokuvaparodoissa (This is Spinal Tap!, Rob Reiner, 1984). Likeisenä esikuvana ovat myös "dokumentaariset" tosi-tv -sarjat Cops (1989-) ja America's Most Wanted (1987-). Man Bites Dogin metaelokuvallinen muoto koostuukin ovelasta yhdistelmästä televisiosarjojen, sarjamurhaaja-elokuvien ja dokumenttien aiheita ja esitystapoja.

Man Bites Dogin Ben on julkisuushakuinen tyrkky, joka yrittää luoda omasta subjektiivisesta maailmastaan todellisuutta hänestä kiinnostuneen sensaationälkäisen median avustuksella. Tilausta on, sillä kesken elokuvan paljastuu, että hänestä on yllättäen kiinnostunut toinenkin kuvausryhmä. Huolimattomuudet ja kömmähdykset työssä (puolitiehen jäävät murhat) ja sosiaalisessa elämässä (prostituoiduksi osoittautuva tyttöystävä) nakertavat kuitenkin mestaritappajan uskottavuutta ja kommentoivat ironisoiden Hannibal Lecter -sarjamurhaaja-elokuvien konventioita. Benin aikeiden ja todellisuuden yhteentörmäys luo hersyvää ja makaaberia huumoria.  

- Pasi Nyyssönen 15.6.2010