ONNI

On olemassa sanonta, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Elokuvia paljon katsoneet tietävät, että tällä ilmaisulla tarkoitetaan yleensä jotakin negatiivista, mutta Tod Solondzin Onni muuttaa näköalojamme. Tapa, jolla Solondz ohjaajana ja käsikirjoittajana käsittelee epätoivoisia ihmisiä ja heidän surullista tilaansa, saa usein meidät nauramaan sen sijaan että me itkisimme. Kriitikot ovat Solondzin jäljiltä usein  – sanattomia.

Mutta ajatus vaihtoehdosta jää mietityttämään. Jospa nämä elokuvan ihmiset ovatkin jotakin sellaista, jolla on vastinparinsa arkipäivän maailmassa, että he eivät olekaan poikkeuksia, ja sellaisina helposti ohitettavia, vaan sittenkin aidosti inhimillisiä olioita, joille meidän pitäisi jokapäiväisessä elämässä oman moraalisuutemme ja eettisen tiedostamisen nimissä suoda ajatus ja ehkä enemmänkin. Miksi väärintekijöistä sanotaan niin usein, että hän näytti ihan tavalliselta tai että hänestä ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan, että…

Elokuva sai kriitikkojen palkinnon Cannesissa ja palkittiin Torontossa.

Joy (Jane Adams) on juuri katkaissut suhteen luuserikaverinsa (Jon Lovitz) kanssa ja käy nokkelaa keskustelua pojan antamasta lahjasta. Allen (Philip Seymour Hoffman) kuvailee seksuaalifantasioitaan terapistilleen Billille (Dylan Baker) ja tajuaa, ettei haluakaan toteuttaa niitä, koska on oikeastaan tylsä, mikä on teinikuvien ääressä vapaa-aikanaan masturboivan Billinkin päätelmä. Joyn kahdesta sisaresta Trish (Cynthia Stevenson ) ei Billin vaimona tiedä tämän pedofiliasta ja viettää elämässään amerikkalaista unelmaa vailla huolia. Toinen sisar Helen (Lara Flynn Boyle) on nimillä ja häntä haluavilla miehillä snobbaileva runoilija, jolta ei puutu varakkuutta ja luksusta. Hän kiihottuu siitä, että Allen soittelee hänelle huohotuspuheluita. Tyttöjen vanhemmat ovat olleet naimisissa iät ja ajat, mutta nyt miehen mitta on täysi ja hän haluaisi olla yksin, vaikka avioero ei olekaan tarpeen. …Ja niin edelleen… Kaikki kietoutuu kaikkeen.

Elokuvan henki leijuu tragedian ja ironian päällä, mutta syöksyy jatkuvasti tutunomaisesti myös tärkeisiin ja vaikeisiin keskusteluihin, kuten käy silloin kun Billy kohtaa oman isänsä, jonka menneisyys ei ole niitä helpoimpia tunnustaa. Mutta kumpi on parempi, puhuako vai olla puhumatta? Kumpi vaihtoehto johtaa onneen? Ja voiko ylipäänsä olla olemassa sellaista tilaa, mitä sana onni kuvaa?

Epätoivo, surullisuus ja pahoillaan oleminen ovat elokuvan ydinsanastoa, mutta ehkä ne ovat Solondzin mielessä olleet myös katsojan repertuaariin kuuluvia.

Kuinka pahoillaan katsoja lopulta osaa naurultaan olla? Pitäisikö itkeä vai nauraa?

– 12.8. 2004 Jari Sedergren