NEIDONLÄHDE

Kurosawa kuului ruotsalaisen Ingmar Bergmaninkin esikuviin. Rashomonia ihaileva mestari ohjasi kuvallisesti lumoavan ja pelottavan julman keskiaikaisen legendan Neidonlähde, pääosissa Max von Sydow ja Birgitta Valberg.
***
Neidonlähde sai innoituksensa keskiaikaisesta legendasta, jossa neitseellinen Karin joutuu kolmen paimenen raiskaamaksi ja tappamaksi ja lähde puhkeaa hänen kuolemansa paikalle: "Oli kolmen paimenen vaimona hän/ ja sitten jo menetti elämän / Kultaiseen tukkaan ne tarttuivat / ja koivikkoon hänet johtivat. / Kultakiharoihin ne tarttuivat / ja koivunkannolle hänet painoivat / Kaulan ne häneltä katkaisi / ja paikalle lähde puhkesi."

Käsikirjoittaja Ulla Isakssonia kiehtoi legendan puhtaus ja ankaruus. Bergman pyysi häntä säilyttämään mahdollisimman paljon legendan arkaaisesta ja primitiivisestä hengestä. Kuitenkin juuri etäisyys kuvattuun aikaan ja sen moraaliin luo kontrastin, joka antaa kertomukselle sen vahvan sisäisen jännityksen. Legendassa ja elokuvassa luodataan aikaa, jonka piirteissä on enemmän kyynisyyttä ja viattomuutta kuin omassamme –  kyynisyyttä sikäli että ihmisen uskonnolliset ehdot, vakuudet ja kääntymykset tapahtuivat mekaanisen kaavan puitteissa. Elokuva sijoittuu kristinuskon ja pakanuuden väliseen murrosaikaan, sen päähenkilöt ovat pakanoita, jotka ovat omaksuneet kristinopin ulkoiset muodot ja jotka etsivät vastausta. Legendan moraali on suunnilleen seuraavanlainen: ihminen on synnin ruumiillistuma ja hän maksaa tästä sovitustyön kautta; ja kun tililukemat ovat tasoissa, on kysymys pois päiväjärjestyksestä.

Elokuvan keskeinen taistelu käydään valon ja pimeyden, Hyvän ja Pahan,  kristinuskon ja pakanuuden välillä. Karin edustaa haurasta kauneutta, puhtautta, joka yksin luonteensa voimasta vetää pahuutta puoleensa. Töre ruumiillistaa keskiajan kristillistä ihannetta: alussa hänet nähdään rukoilemassa ja lopussa hän toimii jumalallisen koston välikappaleena. Neidonlähteessä etenkin Karinin ja Tören suhteesta on jäljitetty lukuisia freudilaisia motiiveja. Elokuvan rakenne ja kerronta sallivat tämän sillä vuoropuhelu on niukkaa. Avoimen symboliikan (sammakko, koivu jne.) rinnalla lauseiden väliset hiljaisuudet paljastavat enemmän kuin puhe sinänsä.

Alkuperäisen balladin kerronnallinen jännite hellittämättömine, määrätietoisine poljentoineen toteutuu ihailtavasti elokuvan kestävimmissä jaksoissa: ratsastuksessa läpi metsän, raiskauksessa, murhassa ja kostossa. Heikoimmillaan Bergman on yrittäessään analysoida näitä tapahtumia. Neidonlähde on kuitenkin elokuva, joka kaikista Bergmanin töistä muistuttaa eniten hänen suuren esikuvansa Victor Sjöströmin, mykän kauden mestarinteoksia. Ihminen on alistettu maisemalle, hän on luonnonvoimien alainen. Sellaiset tunteettomat objektit kuin kivet ja puut saavat draamassa merkityksen joka palauttaa mieleen Terje Vigenin (1916) kohisevat aallot ja Berg-Ejvindin vuoripuron (1918).

 – Jörn Donnerin (Paholaisen kasvot, 1967) ja Peter Cowien (Ingmar Bergman –A Critical Biography 1982) mukaan