PIMEYDEN VALTIAS

Carpenterin intensiivisessä Pimeyden valtiaassa (1987) paholainen tekee tuloaan ränsistyneen kirkon kellariin. Donald Pleasence esittää salaisuuden jäljille pääsevää pappia. Zombimaisena pultsarina näyttäytyy Alice Cooper.
***
Harva kauhuelokuvan ja science fictionin harrastaja kiistää ohjaaja-käsikirjoittaja-säveltäjä John Carpenterin lahjakkuuden jännittävien, eloisien ja kineettisten tarinoiden kertojana. Hänen elokuvansa tihkuvat väkevää pelkoa ja kauhua ja silloin tällöin myös yllättävää tunnevoimaa kuten Starman. Laajakangassommittelu suo hänen vetreälle kamerasilmälleen runsaasti liikkumavaraa tilassa, jossa hyökkäys saattaa yllättää mistä tahansa. Hänen mise-en-scènensä (kameranliike, leikkaus, sommittelu, väri, rytmi) on pakottoman hallittua. Jopa sellaisessa suoranaisessa roskassakin kuin Pimeyden valtias ilmenee edukseen hänen taitonsa tehdä elokuvaa, joka on todellakin elävää kuvaa. Mutta miehen tekniseen taituruuteen yhdistyy kyvyttömyys (tai haluttomuus) paneutua elokuviensa temaattisiin kerroksiin. Toisin kuin ajatuksellisiin tasoihin syventyneet ohjaajat George Romero ja David Cronenberg Carpenter keskittyy ujostelemattomasti lähinnä ilmaisunsa hiomiseen.

Tarina käsittelee "Unen veljeskunnaksi" kutsuttua salaista katolisten pappien yhteisöä, joka on 2000 vuoden ajan vartioinut paholaisen maallisia jäänteitä. Hänen saatanallinen majesteettinsa on lukittu hylätyn losangeleslaisen kirkon kellariin suureen sylinterinmuotoiseen ruukkuun, joka on täynnä hehkuvaa vihreää nestettä. Nyt se on alkanut lähetellä viestejä, joista päätellen se aikoo piankin murtautua ulos. Ryhmä lääkäreitä, paranormaalien ilmiöiden asiantuntijoita ja tietokonevelhoja lyö voimansa yhteen katolisen papin kanssa (Carpenter-vakionäyttelijä Donald Pleasence) tarkkailemaan pirun vilkastunutta toimintaa. Mutta saavuttuaan kirkkoon he huomaavatkin jääneensä loukkuun. Kirkkoa piirittää väkivaltainen "kadun kansa". Vitsauksena ovat myös kaikkiruokaiset hyönteiset sekä suihkuista purkautuva vihreä lima, joka muuttaa uhrit raivohulluiksi zombieiksi. Carpenterin ja Alan Howarthin sähköisesti piipittävään musiikkiin viritetty Pimeyden valtias etenee ohjaajalle tutulla rajulla voimalla. Väkevästi sommitellut henkilöasettelut, jotkin yksittäiset huippukohtaukset (yksinäisen tutkijan puukotus autiolla tontilla) ja irralleen päässeen hysterian kokonaistunne todistavat, että Carpenterin kyvyt ovat tallella.

Valitettavasti juuri mitään omaperäistä ja mielenkiintoista ei pohjimmiltaan tapahdu. Pleasence ja Victor Wong (Big Trouble in Little China) juttelevat pseudometafyysisiä hyvästä ja pahasta, "peilin tämänpuolisesta maailmasta" ja "tuonpuoleisesta", mutta pohjimmainen viritys jää hämäräksi. Siihen suuntaan vihjataan, että Jeesus on olento ulkoavaruudesta, joka tulee torjumaan "luonnollisen" pahuuden ruumiillistuman, ja kirkon tehtävä on kätkeä ihmiskunnalta paholaisen liiankin aineellinen todellisuus. Perusajatus on, että hyvyys on aina puolustuskannalla. (Nykykauhuelokuvien uskonkriisi on syvempää kuin 1960-luvulla, jolloin "Jumalan" käsite tuntui mielekkäältä ja hapon, yrttien, paaston ja mietiskelyn kautta tavoitettavalta.)

Metafyysisiä loruja painokkaampaa on elokuvan yhteiskunnallinen näkemys. "Kassialmat", "pummit" ja "pultsarit" ovat kummitelleet amerikkalaisessa elokuvassa kautta koko Reaganin kauden. "Katuihmisten" murhanhimoinen viha selittyy nyt paholaisen riivaukseksi. Elokuvan synkässä piilotekstissä naisista ja mustista tulee paholaisen kanavia. Susan Blanchardin Kelly on pääinkubaattori, joka houkuttelee muut naiset kumppaneikseen. Lisa Blountin uhrautuminen huipennuskohdassa, oudon kaunis otos, jossa nainen kurkottaa kohti peilin pintaa upotakseen sen pimeälle puolelle "tuonpuoleiseen", tuo mieleen Robert Fuestin The Devil's Rainin painajaiskliimaksin.

- Charles D. Leaymanin mukaan (Cinefantastique, May 1988. "Beneath the surface gloss it's another Carpenter no-brainer") AA 1992