USVA

Psykossa järkyttäneen Janet Leighin tytär Jamie Lee Curtis nousi 1980-luvun kauhun kysytyimmäksi naiseksi. Leigh ja Curtis kohtasivat John Carpenterin huuruisen tarunomaisessa Usvassa (1980), jossa satavuotisjuhliin valmistautuvan rannikkokaupungin menneisyydestä purjehtii kostajien aavelaiva.
***

"It's all that we see or seem that is but the dream within the dream"
- Edgar Allan Poe (elokuvan motto)

Motto virittää odotukset johonkin älyllisempään kuin se ronskin kaupallinen kauhuelokuva, jonka John Carpenter meille taritsee. Usvan sävyä luonnehtii osuvammin John Housemanin leiritulen ääressä kertoma keskiyön kummitustarina joka esittelee taustan elokuvan juonelle. Carpenter rinnastaa Housemanin hiljaiset, pelokkaat lapsikuulijat elokuvayleisöön. Carpenter on selvästikin halunnut toistaa Halloweenin menestyksen. Moni ohjaaja on tuntenut houkutusta tehdä elokuva, jonka teemat, elementit ja tyyli muistuttavat edellistä mutta jonka on määrä olla vieläkin vahvempi. Kuten kaikki nämä "toiset" elokuvat myös Usva on Halloweenia heikompi useimmissa suhteissa.

Carpenter vangitsee henkilöhahmonsa klaustrofobisiin loukkuihin: hän kuvaa ihmisiä suojautumassa ulkopuolelta sisään pyrkivältä kauhulta. Valitettavasti Usvassa ei tämän asetelman lisäksi mitään muuta olekaan. Perustilanne käynnistetään heti: kalastajat troolarissaan, Barbeau radioasemallaan, mekaanikko säähavaintoasemallaan, Barbeaun lapsi ja kotiapulainen kotona ja joukko ihmisiä kirkossa. Kompleksinen juonenkehittely ei ole koskaan kuulunut Carpenterin vahvoihin puoliin. Usvassa epäjohdonmukainen juoni toimii juuri ja juuri kliseemäisten henkilöhahmojen esittelijänä ja vaateripustimena, johon kauhukohtaukset voidaan kiinnittää. Kirkon pastori (Hal Holbrook) tietää, että aaveet ovat palanneet Antonio Bayhyn noutamaan takaisin kultaa, jonka vuoksi kaupungin johto houkutteli heidän laivansa paksun sumun halki 100 vuotta aikaisemmin. Lisäksi he ovat tulleet tappamaan kuuden salaliittolaisen jälkeläiset. Kuitenkin tappojen kohteet ovat mielivaltaisia, ja itse kulta, jonka turvin Antonio Bayn vauraus on oletettavasti pystytetty, löytyy yllättäen kirkon uumenista jättiläisristiksi valettuna.

Kauhujaksojen joukossa on kliseemäinen sairaalakohtaus, jossa vainaja virkoaa eloon. Sinänsä tehokas jakso sotii tarinan sisäistä logiikkaa vastaan, koska kukaan muu uhri ei herää kuolleista. Eikä Carpenter valitettavasti pysty vastustamaan monien Carrien jälkeisten kauhuelokuvien kyllästyttäväksi muuttunutta kaavaa, hätkähdyttävää "yllätysloppua". Juuri kun Holbrook luulee rauhan palanneen (aaveet ovat saaneet kultansa takaisin) hänen kurkkunsa katkaistaan. Taaskin tarinan logiikka särkyy: meidän on annettu ymmärtää, että aaveet eivät pysty liikkumaan ilman usvan jäätävää vaippaa, mutta silti ne ilmestyvät kirkkoon kauan sen jälkeen kun usva on haihtunut.

Päätavoitteessaan Carpenter on toki onnistunut: elokuva on nautinnollisen pelottava. Enimmäkseen ohjaaja kaihtaa George Romeron kaltaista eksplisiittisyyttä, ja mukana on onneksi vain yksi Hammer-tyylinen lähikuva matoisista aavekasvoista. Ääniraidalla kuullaan kaikkien aikojen pelottavimpiin kuuluvia tehosteita, joiden voimaa elokuvan visuaalinen hillintä vain lisää. Monet kauhujaksoista ovat mestarillisia, varsinkin ne, joissa Barbeauta ahdistellaan hänen majakka-radioasemallaan. Nuoreksi (32 v) ohjaajaksi Carpenterilla on hämmästyttävän tarkka taju ilmaisuvälineensä kineettisistä mahdollisuuksista. Kukaan aikamme ohjaaja ei hallitse laajakangasta yhtä osuvasti kuin hän, ja hänen vakiokuvaajansa Dean Cundeyn vangitsemien yöjaksojen film noir -vaikutteinen valon ja varjon asteikko on ladattu suurella tunnevoimalla. Elokuvan vaikuttavuus perustuu Dick Albain, Jr.:n suunnittelemiin aavemaisiin usvatehosteisiin. Kaukokuvat usvavallin vyörymisestä rannalle paljastuvat helposti trikeiksi, mutta näyt sumun hitaasta tunkeutumisesta kaupungin hiljaisille kaduille ovat kauniita ja vakuuttavasti uhkaavia.

- David Bartholomewin mukaan (Cinefantastique, Summer 1980) AA 1992