ARMOTON YÖ

Jack Sholderin Armoton yö (Alone in the Dark, 1982) on slasher-buumin idearikkaimpia edustajia. Sibeliusta kuuntelevan eksentrikkopsykiatrin Donald Pleasencen vaaralliset potilaat pakenevat sähkökatkon turvin suljetulta osastolta Jack Palancen ja Martin Landaun johdolla. Tom Savinin efektein vahvistettu unimainen amok-juoksu vie psykopaatit new wave -rockpiireihin.
***
Psykologi Daniel Potter saapuu maaseudulla sijaitsevaan mielisairaalaan. Hänen uusi esimiehensä on tohtori Leo Bain, kannabista ahkerasti käyttävä eksentrikko, joka kutsuu potilaitaan kanssamatkustajiksi ja kuulee viulunsoittoa jäljittelevän mielisairaan äänettömässä esityksessä Sibelius-tulkintaa.

Suljetun osaston vaarallisimmat potilaat kuvittelevat, että uusi tulokas Potter murhasi edeltäjänsä ja heidän ystävänsä. Kun laitoksen turvasysteemit sotkeva sähkökatkos pimentää seudun, mielipuolet karkaavat ja yrittävät kostoiskua New Jerseyn Springwoodissa asuvan psykologin perheen kotiin.

Jack Sholderin Alone in the Dark valmistui 1970- ja 1980-luvun taitteen slasher-buumin lopulla. Mehukkaalla outojen miesten näyttelijäkaartilla varustettu teos on trendin tasokkaimpiin kuuluva saavutus, mutta myöhäisen ajoituksen tähden se hukkui hiippailevien hullujen ylitarjontaan. Elokuvan krediiteistä löytyy genren suuria nimiä Halloween-tähti Donald Pleasencesta (jälleen psykiatrin roolissa) tehosteguru Tom Saviniin, joka loihti elokuvaan yhden painajaisolennon.

Kyseessä on eräänlainen modernin Hollywood-kauhun kätketty avainteos: vaikutteita tai yhtäläisyyksiä löytyy monesta tunnetusta osoitteesta. Jääkiekkomaalivahdin naamari nähtiin Alone in the Darkin hiljaisimman psykopaatin päässä vähän ennen kuin Paramountin kaikkea muuta kuin omaperäisen Friday the 13th -sarjan mongoloidihirviö Jason Voorhees omaksui sen varustukseensa. Unen ja toden välillä häilyvä kerronta enteilee Wes Cravenin Painajaista Elm Streetillä (Nightmare on Elm Street, 1984), jonka lopputekstien kiitoslistassa on Jack Sholderin nimi. Myöhemmin New Line Cinema palkkasi Sholderin ohjaamaan Cravenin hittielokuvan kiireesti kasatun ensimmäisen jatko-osan.

Alone in the Dark ei käytä hulluutta vain väkivaltaisen toiminnan motiivina vaan myös satiirin välineenä. Sen rivien välissä on Oliver Stonen osoittelevamman elokuvan Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers, 1994) kaltaisia näkemyksiä amerikkalaisen nuorisokulttuurin nihilismistä ja sarjamurhaajien mahdollisuuksista nousta päämäärättömien nuorten ”rokkaaviksi” anti-idoleiksi. Ydinvoimaa vastustavien mielenosoittajien joutuminen telkien taakse tekee selväksi, mitä yhteiskunta pitää vaarallisena hulluutena ja mitä ei.

Kieltopäätöksiä Suomessa aikoinaan kerännyt elokuva pääsi maassamme jakeluun vain Markus Selinin levittämänä vuokravideona. Monen minuutin leikkausten jäljiltä sisältö oli juonellisestikin katkonaista ja sekavaa. Hyvin samanlainen kohtalo odotti Jack Sholderin iskevää tieteistrilleriä Pahan naamio (The Hidden, 1987), josta videosensuuria pelännyt Rautakirja poisti olennaiset muodonmuutosefektit jo ennen teatteriensi-iltaa.

1.5.2010 Lauri Lehtinen.