FANNY JA ALEXANDER

Fanny ja Alexander (Ingmar Bergman, Ruotsi 1982). Todellinen harvinaisuus: vahvasti henkilökohtainen elokuva, joka onnistuu myös olemaan yhtä viihdyttävä kuin mikä tahansa höpsö Hollywood-komedia. Suurenmoinen juhla, joka syö katsojan sielua. (Lukas Moodysson)
***
“Voi tapahtua mitä vain, kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Aikaa ja tilaa ei ole olemassa; vähäpätöiseltä todellisuuspohjalta levittäytyy mielikuvitus kutomaan uusia kuoseja: muistoja, elämysten ja vapaitten päähänpistojen sekoitusta. Henkilöt halkaistaan, monistetaan, häivytetään, tiivistetään, hajotetaan, kootaan. Mutta yksi tietoisuus on kaiken yläpuolella, ja se on uneksijan...”
   
Näin alkaa August Strindbergin “Uninäytelmä” (1901) ja näihin sanoihin päättyy Bergmanin Fanny ja Alexander. Dickensiin vivahtavana, melodramaattisia piirteitä sisältävänä sukukronikkana Bergmanin elokuva on yllättävä sekoitus ohjaajalle tuttuja teemoja, mutta myös sellaista rehevää aisti-iloa, joka vain hetkittäin on päässyt Bergmanin tuotannossa pintaan. Bergman itse on nimittänyt luomustaan freskoksi, mutta yhtä paljon se on laatukuva, henkeäsalpaavaa valon ja värin runoutta tai toimivaa draamaa, jossa materiaalin runsaus on jäsennetty selkeäksi ja moniulotteiseksi kuvioksi. Nyt Bergman katselee elämää seestyneen tarkkailijan silmin, mutta on myös läsnä jokaisessa henkilössään, ei vähiten 10-vuotiaassa Alexanderissa, jonka kokemuksissa ja reaktioissa on omakuvan piirteitä.

Fanny ja Alexanderissa kertautuu taiteilijaksi tulemisen teema, kristinuskon ahdistavuus sekä elämän ja teatterin ykseys. Teatterin teema on läsnä monella tasolla. Lapsuudessaan innokkaasti nukketeattereita rakennellut Bergman aloittaa elokuvansa kehystämällä Alexanderin pienoisnäyttämön sisään ja lopettaa sen Strindberg-sitaattiin ja siihen kun miesvainajansa jälkeen teatterinjohtajaksi tullut Emilie Ekdahl ottaa ottaa ohjelmistoon Strindbergin Uninäytelmän, jonka kantava teema on se Emanuel Swedenborgin ajatus, että tämänpuoleinen elämä ei olekaan elämää, vaan unennäköä.

Fanny ja Alexanderin  varsinaisessa pääosassa on mielikuvituksen mahti maailmoja luovana ja loputtomana energialähteenä. Teatterinjohtajan ja näyttelijättären poikana Alexanderin maailmankuva on luova, vapaa ja epärationaalinen. Alexanderin maailmassa ei ole selvää eroa sille, missä todellisuus loppuu ja sepite alkaa. Hänen luovuuttaan on valehteleminen, tarinointi, mitä hänen uusi i sä piispa ei voi käsittää ja mistä hän rankaisee lasta. Fanny ja Alexander todistaa lopullisesti ja vastaansanomattomasti sen mistä hänen aikaisempi tuotantonsa on tarjonnut vain ajoittaisia näytteitä: että hän osaa olla lumoava kertoja, taikuri, huumorin ja elämänilon tulkki.

– Lasse Terosen (1983), Ywe Jalanderin (1983) ja muiden lähteiden mukaan ST