KAUHUJEN TALO

Pete Walkerin Kauhujen talo (House of the Long Shadows, 1983) toi ainoan kerran yhteen nelikon Price, Lee, Cushing & Carradine. Klassisen kauhun kulta-aikoihin palaavassa komediallisessa tunnelmoinnissa kirjailija yrittää voittaa vedon kirjoittamalla romaanin 24 tunnissa.
***

80-luvun Hollywoodia kohisuttaneen Cannon Filmsin päälliköt Menahem Golan ja Yoram Globus ehtivät ansaita omaisuuksia elokuvilla, joita tuskin kukaan enää katsoo tai muistaa. Enemmistö Cannon-tuotoksista on unohduksensa ansainnut, eikä Golanin ja Globusin ansiolistalta löydy montakaan historiallisesti tärkeää saavutusta. Tuottajakaksikko teki kuitenkin yhden huomattavan kulttuuriteon kootessaan suurimmat elossaolleet kauhutähdet samaan elokuvaan.

Kauhujen talon isäntäväki koostuu neljästä kuuluisasta, karismaattisesta ja kammoksutusta kulttihahmosta. Brittihorrorin jämäkät keskuskasvot Lee ja Cushing ovat saaneet seurakseen kaksi englantilaisittain puhuvaa amerikkalaista, teatraalisesti tyylittelevän Pricen ja sadoissa halpafilmeissä arvokkuutensa säilyttäneen Carradinen. Eläkeikäisten herrasmiesten esintymiskunnossa ei ole moittimista. Maneereita on helppo havaita, mutta ne täytyy hyväksyä erottamattomina osina näyttelijöiden rakastettuja imagoita.

Veteraanien yhteistyö käy saumattomasti: Eksentriset valkokangaspersoonat tukevat toisiaan, eikä kukaan yritä varastaa showta muilta. Tähtinelikon jäsenten yksittäisiä suorituksia on vaikea erotella kokonaisuudesta ja mahdotonta asetella paremmuusjärjestykseen. Tästä syystä Sitgesin 16. kauhuelokuvajuhlien tuomaristo päätyi jakamaan parhaan näyttelijän palkinnon Pricen, Leen, Cushingin ja Carradinen kesken.

Esiintymisen luontevuus saa toivomaan, että käsikirjoitus ja muu toteutus olisivat yhtä korkealaatuista työtä. Toivomisen varaa jää melko paljon. Vaikka Earl Derr Biggersin romaania Seven Keys to Baldpate on filmatisoitu neljään otteeseen (alkuperäisnimellä varustetut kolme ensimmäistä versiota ovat RKO Radio Picturesin amerikkalaista tuotantoa, valmistusvuosiltaan 1930, 1935 ja 1947), on kyseessä latteanpuoleinen viihdejännäri, joka ei tarjoa suuria mahdollisuuksia kekseliäillekään filmatisoijille. Tapahtumat sijoittuvat autioksi luultuun skottikartanoon, jonne amerikkalainen menestyskirjailija (väritön Desi Arnaz jr.) vetäytyy valmistamaan romaania. Kirjoitusrauha rikkoutuu, kun paikalle alkaa ilmaantua Grisbanen pahamaineisen suvun omalaatuisia tai murhanhimoisia jäseniä.

Pete Walker ja käsikirjoitusta sovittanut Michael Armstrong olivat ennen kauhujen taloa valmistaneet etupäässä sensaatiomaisia, inhorealistisia trillereitä. Perinteellisempi kummitustarinointi ei näytä olleen miesten alaa, sillä kerronnassa turvaudutaan toistuvasti helppoihin, puhkikuluneisiin vakioratkaisuihin (kuten "uhkaaviin" lähikuviin alakantista valaistuista ihmiskasvoista). Toisaalta kertojilta on turha vaatia syvää omistautumista, sillä lopun lähestyessä koko tarina kieltäytyy ottamasta itseään todesta.

-Lauri Lehtinen