TALES FROM THE CRYPT

Freddie Francisin Haudan tuolta puolen (Tales from the Crypt, 1972) pohjautui EC-yhtiön kiellettyihin kauhusarjakuviin. Hautaholvin vartija Ralph Richardson näyttää vierailijoilleen tulevaisuuden: Joan Collins kohtaa tappajajoulupukin, Cushing nousee haudasta ja Patrick Magee johdattaa sokeiden hoitolaitoksen asukit kapinaan.
***
Amicuksen kolmas episodielokuva saattaa tuottaa pettymyksen elokuvien Torture Garden ja The House that Dripped Blood pirullisten juonikuvioiden jälkeen, mutta vika ei ole varmastikaan aiheenvalinnassa. Itse asiassa sopivampaa sijaista jäljittelemättömälle Robert Blochille (joka laati edellisten elokuvien käsikirjoitukset) olisi tuskin mahdollista löytää kuin kauhusarjakuvien laaja ja melkein avaamaton suoni, varsinkin valikoima William Gainesin pahamaineisista julkaisuista. Hänen lehtensä kiellettiin täysin Englannissa, ja ne aiheuttivat Amerikassa uudentyyppisen sensuurin ("Comics Code") 50-luvun puolivälissä. Niille olivat ominaisia nerokkaat juonet ja varsin tiukka hyvityskäytäntö väärintekijöille, ja valitettavasti niitä sävytti myös sairaalloinen mieltymys ylettömiin inhottavuuksiin.

Valkokankaalle siirrettyinä tarinat ja moraaliset periaatteet ovat säilyneet muuttumattomina (Ian Hendryn saama rangaistus tuntuu tosin kohtuuttoman epäoikeudenmukaiselta suhteessa hänen vähäiseen rikkeeseensä), ja iljettävyyttä on hillitty, vaikkakin Milton Subotskyn käsikirjoitus (joka on paikoin yhtä harmittavan karkea kuin sarjakuvat itse) vaikuttaa pikemminkin koneelliselta käännökseltä kuin luovalta sovitukselta uuteen ilmaisumuotoon.

Usein vain yksityiskohdat särähtävät (psykopaattitappajan läsnäolo ensimmäisessä tarinassa tuodaan esiin mitä epätavallisimman radiolähetyksen avulla, mutta neljännessä tarinassa ironiaa sotkee johdonmukaisen melodramaattinen käsittely. Ellei episodin dialogi olisi niin kiihkeää ja kliseemäistä (sen ylinäyttelee armottomasti Roy Dotrice), se olisi saattanut tulla lähelle inspiraationlähteensä Apinan käden sanoinkuvaamatonta kauhua. Mutta tästä huolimatta, ja vaikka hatara kehystarina leikkii menneisyydellä ja tulevaisuudella liiaksi Torture Gardenia muistuttavalla tavalla, elokuva yltää suurimmaksi osaksi tavoittelemaansa enteellisen ja yllättävään tunnelmaan, mistä kiitos kuuluu lähes täysin ohjaaja Freddie Francisin monesti koetetuille kyvyille.

Käyttipä hän suosikkitrikkejään (tutut maanpinnan tasalta kuvatut otokset, kauniisti laskelmoitu kauhuteho ensimmäisessä tarinassa) tai ei, Francis  toteuttaa käsikirjoituksen suomat visuaaliset mahdollisuudet täydellisesti. Vaikkakin esimerkiksi episodin Reflection of Death kehärakenne on taas muualta lainattu, sen avuihin kuuluu pitkä ja tiheän jännittävä jakso, joka on kuvattu kekseliäästi ensimmäisessä persoonassa. Ja viimeinen tarina voittaa kiihkeän melodramaattisuutensa kohoten kaikista mieleenpainuvimmaksi: sokeat miehet kohoavat aavemaisesti vuoteeltaan ja hoippuvat Nigel Patrickia kohti, ja Poen tapaan sietämättömät kauhut kasautuvat.

Kaiken kaikkiaan kooste on alati mielenkiintoinen, vaikkakaan ei missään vaiheessa täysin tyydyttävä. Siihen tuovat tuulahduksen hienoutta Peter Cushingin kaunis, liikuttava osasuoritus jaksossa Poetic Justice sekä Roy Ashtonin ajoittain aidosti säpsäyttävät naamioluomukset.

-David McGillivray, Monthly Film Bulletin, September 1972 / AA 1987