VERENHIMOINEN DRACULA

Christopher Lee haki vaihtelua Hammer-tuotannoista mannermaisessa Dracula-filmatisoinnissa. Vastikään elämäntyö-Goyalla palkitun Jess Francon perinnetietoinen Verenhimoinen Dracula (1970) pysyy uskollisena Bram Stokerin romaanille. 2009 ritariksi lyödyn Leen rinnalla nähdään Klaus Kinski, Herbert Lom ja Francon muusa Soledad Miranda.
***
”Jess Franco on erittäin hyvä ohjaaja – tuottajista johtuvien rajoitusten takia kukaan ei vain yleensä näe, mihin hän pystyisi”, näyttelijäveteraani Christopher Lee väitti Louis Paulin haastattelukirjassa Tales from the Cult Film Trenches (McFarland & Company, 2008). Lee pitää espanjalaisen Francon Verenhimoista Draculaa ”edelleen hienoimpana Draculan elokuvasovituksena”, mikä on ehkä yllättävä lausunto brittiläisen Hammer Filmsin arvostetun Dracula-sarjan keskushahmolta ja suurimpien Hollywood-tuotantojen kuuluisalta tähdeltä. Tunnetusti Lee ei nauti kauhukonkarin ja vampyyrihurmurin imagostaan. Miten hän siis voi puhua ylpeydellä lajissaankin kehnona tai merkillisenä pidetyn Francon Draculasta?

Verenhimoisen Draculan tuotti englantilainen Harry Alan Towers, jolle Franco ohjasi useita elokuvia ryhdyttyään 1960-luvun lopulla työskentelemään ahdasmielisen Espanjan ulkopuolella. Säästeliäs Towers käytti toistuvasti elokuviensa pohjana vanhempia klassikkoromaaneja, joiden tekijänoikeuksista oli tullut yleistä ja ilmaista omaisuutta. Verenhimoisen Draculan käsikirjoitus sisältää paljon Stokerin dialogia ja romaanin asetelmia, jotka harvemmin mahtuvat vampyyrisaagan Broadway- ja Hollywood-sovituksiin. Uskollisuus alkuperäistekstille ja mahdollisuus päästä lausumaan sitä painoivat paljon kirjallisuutensa tuntevalle Leelle. Hammerin elokuvissa Lee sai hyvin vähän dialogia, eivätkä ne sijoittuneet Stokerin romaanissaan kuvaamaan vanhaan Englantiin.

Franco haki ohjauksessaan vaikutteita ihailemansa Carl Th. Dreyerin Vampyrin kelmeästä, unenomaisesta ja suhteellisen tapahtumaköyhästä ilmaisusta. Bruno Nicolain vahvan ja omintakeisen musiikin säestämä elokuva virittää paikoin kiitettävän aavemaista tunnelmaa Leen majesteettisen hahmon ympärille. Stokerin asiakeskeisellä tavalla mytologinen romaani ei kuitenkaan taivu onnistuneesti pelkäksi tunnelmoinniksi. Kiehtovat osuudet vuorottelevat kuolleiden hetkien kanssa elokuvassa, jonka toteutukseen on jäänyt kiireen ja pienen budjetin merkkejä.

Towers ei onnistunut kiinnittämään Vincent Priceä Van Helsingin rooliin, mutta sai kokoon erittäin kiinnostavan näyttelijäkaartin. Äärimmäisyyksien taitaja Klaus Kinski on mies paikallaan Renfieldinä, psyykkisesti hajonneena Draculan alamaisena. Lucy Mirandana nähdään Francon varhaisen tuotannon muusa Soledad Miranda, mustalaiskaunotar, joka sai surmansa pian Verenhimoisen Draculan jälkeen autokolarissa. ”Tavallisesti kylmäkiskoinen Lee hehkutti tämän luontevasti itsensä kantaneen kaunottaren kemiaa”, muistellaan Pete Tombsin kirjassa Immoral Tales (Titan Books, 1995). ”Kaulanpuremiskohtaus jouduttiin kuvaamaan uusiksi kymmeniä kertoja, ja 30. otoksen jälkeenkin Lee meni kananlihalle ja värisi sähköstä. Mirandassa oli X-tekijä, tuo vaikeasti määriteltävä ominaislaatu, joka olisi voinut tehdä hänestä tähden.”

Lauri Lehtinen