ILOJEN KATU

Japanilaisen "roman porno" -ohjaajan Tatsumi Kumashiron Ilojen katu (Japani 1974) käsittelee samaa murrosvaihetta, prostituution kieltämistä Japanissa, kuin Kenji Mizoguchin Punaisten lyhtyjen katu, mutta nyt väreissä ja eksplisiittisesti.
***
Roman porno oli japanilainen elokuvalaji, joka pyrki kunnianhimoisempaan laatuun kuin pinku eiga -pehmopornografia. Keskeinen studio oli Nikkatsu, ja rajankäynti sensuurin kanssa oli jatkuvaa. Tatsumi Kumashiro (1927-1995) oli Nikkatsu-ohjaaja, joka käänsi sensuurin vaatimukset luovuutensa kannustimiksi. Hän oli saanut ohjausdebyyttinsä ennen roman porno -lajin syntyä elokuvallaan Kaburitsitsuki jinsei / Life of a Striptease Lover (1968). Se oli ensimmäinen ohjaajan useista elokuvista, jotka tarkastelevat striptease-artistin elämää. Elokuva ei saanut hyvää vastaanottoa tuoreeltaan, mutta vuonna 1972 Kumashiro sai vahvan lähdön elokuvallaan Nureta kuchibiru / Wet Lips. Kumashiro ohjasi Nikkatsulle parikymmentä elokuvaa, joista monen nimessä esiintyy sana "nureta" ("märkä"). Kumashiro oli lajin ohjaajista se, joka menestyi parhaiten roman pornon ulkopuolella, mutta hän sai suurimman tunnustuksen myös roman porno -elokuvillaan, jotka noteerattiin säännöllisesti Kinema Junpon ja Eiga Geijutsun kymmenen parhaan listoilla.

Kumashiroa vetivät säännöllisesti puoleensa aiheet, jotka liittyivät prostituoitujen, strippareiden ja muiden seksiteollisuuden työntekijöiden elämään. Ilojen katu oli yksi niistä Nikkatsun elokuvista, jotka palasivat 1950-luvun jälkipuolen "akasen"-aiheiden ("punaisten lyhtyjen") aaltoon. Tarina sijoittuu samaan bordellimiljööseen kuin Punaisten lyhtyjen katu (Akasen chitai, 1956), mutta käsittelytapa muistuttaa enemmän Shohei Imamuraa kuin Kenji Mizoguchia. Itse asiassa Kumashiro käytti usein Shinsaku Himedaa, samaa kuvaajaa kuin Imamura 1960-luvun Nikkatsu-elokuvissaan Nippon konchuki / The Insect Woman (1963) ja Jinruigaku nyumon: erogotshi yori / The Pornographers: Introduction to Anthropology (1966). Noissa elokuvissa voidaan havaita sama tietoisesti täyteen ahdettu kompositio ja huomion keskittäminen naisiin vahvoina, vitaalisina henkilöhahmoina. Ilojen katu sijoittuu uudenvuodenpäivään vuonna 1958 päivää ennen laillisten bordellien sulkemista. Se seuraa yhtä tuollaista laitosta Tokion huvialueella, sen naisia ja heidän asiakkaitaan / rakastajiaan. Vielä yhden yön ajan naiset voivat harjoittaa ammattiaan. Aamulla heitä odottaa epävarma tulevaisuus.

Ilojen kadussa, samoin kuin monessa muussakin Kumashiron elokuvassa, käytetään ekstradiegeettisiä ilmaisukeinoja. Mukana on luonnosmaisia piirrosjaksoja, jotka esittelevät henkilöhahmoja. Elokuvassa kuullaan perinteisiä ja suosittuja enka-lauluja, joita henkilöhahmot tapailevat ja laulavat toistuvasti ilman musiikkisäestystä.

Kumashiro oli heiveröinen, pienirakenteinen mies, jonka vitsauksena oli huono terveys varsinkin uransa loppuvaiheissa. 1980-luvulla hän piti tiettävästi mukanaan happisäiliötä kuvauspaikalla. Ohjaajan kuoltua häntä muisteltiin lämmöllä roman pornon lahjakkaimpana ohjaajana. Häntä kunnioittivat niin esiintyjät kuin kuvausammattilaisetkin, josta monet olivat oppineet ammattinsa hänen elokuvissaan. Näyttelijätär Kazuko Shirakawa sanoi, että ehkä juuri heikon terveytensä vuoksi Kumashiro oli erityisen kykenevä ymmärtämään ihmiselämän haurautta.

– Jasper Sharpin mukaan (Behind the Pink Curtain: The Complete History of Japanese Sex Cinema. Surrey: FAB Press, 2008) AA 6.4.2010