TERRORIN VALLASSA

Terrorin vallassa (1963) syntyi Korpin (1963) lavasteissa. Roger Cormanilla oli apuohjaajina nousevat kyvyt Francis Ford Coppola, Jack Hill, Monte Hellman ja Jack Nicholson. Nicholson on aavenaiseen rakastunut Napo­leonin sotilas ja Boris Karloff synkkä linnanherra.
***
Elokuvauransa ensimmäisinä vuosina Roger Corman tuotti ja ohjasi kymmeniä elokuvia, kaikki pienellä budjetilla ja nopeasti, kiireisimmillään parissa päivässä, ja jo tuolloin kauhuelokuva kuului hänen ohjelmistoonsa. Vuonna 1960 hän alkoi vähentää tuotantoaan ja ryhtyi ohjaamaan isomman budjetin elokuvia, joiden keskeiseksi inspiraatioksi tuli Edgar Allan Poe. Sarja käsitti elokuvat Vieraana kauhujen talossa (1960), Kauhun kammio (1961), Premature Burial (1961), Tales of Terror (1962), Korppi (1962), Punaisen surman naamio (1963) ja Mies vahakabinetissa (1964).

Filmatessaan Korppia Corman ohjasi kolmessa päivässä ja viikonlopun (ulkokuvat) aikana elokuvan The Terror, joka toimii oikeastaan yksinomaan miljöönsä ja kuva-aiheidensa voimalla. Ulkokuvaukset hoiti Monte Hellman, jonka tiliin lienee laskettava monet vaikuttavat jaksot. Elokuva alkaa hienolla prologilla, joka tapahtumia ennakoiden ja tihentäen toimii puhtaasti visuaalisella tasolla. Alkutekstien jälkeen kehkeytyy todellisuus, joka vetoaa katsojan vaistoon assosioida tietyt kuvasarjat kokonaisuudeksi ilman selityksiä: autio merenranta, yksinäinen ratsastaja, puiden latvat, aurinko, lähikuvia miehen ja naisen kasvoista – kaikesta tästä kehkeytyy jakso, joka näennäisessä abstratisuudessaan on samalla konkreettista ja mielekästä universumin kartoitusta.

Cormanin asetelma sisältää klassisen kauhusadun perusainekset: salaperäinen linna menneisyyden painamine paroneineen, amerikkalaisittain murtava ranskalainen upseeri, joka ottaa selvittääkseen kuvankauniin haamun mysteerion, noita-akka, kalmanlintu, kähisevä partaniekka, mystisiä höyryjä, tulta, vettä ja ukkosta – sekä katastrofi lopussa. Parhaimmillaan elokuva on alku- ja loppujaksoissaan sekä Pathe-väreissään, jotka ovat merkittävä tekijä ilmavien merenrantakohtausten, impressionististen metsäkuvien ja eräiden sisäkuvien tunnelman luomisessa. Ylimääräinen nähtävyys on Boris Karloff paroni von Luppena, joka suree edesmennyttä vaimoaan ja hoipertelee läpi salakäytävien ja hautakammioiden kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan.

- Antti Alasen (Musta peili, 1986), Tapani Maskulan (Projektio 3/1965) ja Olli Tuomolan (1964) mukaan