SANKARIALOKAS

Sankarialokas (1955) palautti Fenno-Filmin joka kesäiseksi yltyneeseen sotilasfarssi-innostukseen "monnin" tilalle "alokkaan". Nopean ja idearikkaan Aarne Tarkaksen tuote ottaa paljon aineksia parin vuosikymmenen ajan tehdyistä sotilasfarsseista, mutta onnistuu silti aika ajoin herkistämään nauruhermot. Ennen ensi-iltaa kuolleen Tapio Ilomäen musiikissa lainataan samoin paljon aiempaa. Leo Jokelan ura lähti nousuun romanipoika Leo Lindblomin hahmosta.
***

Lajityyppinä sotilasfarssi ilmestyy markkinoille 1930-luvun lopussa, vaikka sen elementtejä oli toki nähty jo saman vuosikymmenen alussa valmistuneissa armeija-aiheisissa näytelmäelokuvissa kuten Erkki Karun Meidän poikamme -sarjassa. Jos Karun pääasiallinen henki oli nationalismi, kansallisen armeijan nostaminen, sotilasfarsseissa armeija on pääosin kulissi. Sotilasfarssin ideologiset painotukset toimivat lähinnä asenteiden vahvistamisen tasolla – suoranaisia isänmaallisia hehkutuksia tai painotuksia ei juuri kuulla.

Silti sotilasfarssiin liittyy vahvana konsensusajatus, jonka tuottaja Mauno Mäkelä todistaa aiemmin ilmestyneen Miljonäärimonnin verovapausanomuksessa elokuvatarkastamolle: "Elokuva on kepeästä sisällöstä huolimatta rakentava. Niin repliikeissä kuin juonen kehittelyssä korostetaan sitä huomattavaa merkitystä, joka armeijalla ja sen luomalla hyvällä toverihengellä on kasvatettaessa pojista miehiä ja yhteiskuntaan sopeutuvia vastuuntuntoisia kansalaisia." Tämä piirre näkyi myös Sankarialokkaan vastaanotossa. Kauppalehden kriitikko R. V_n nimittäin kirjoitti tylyhkössä mutta asiantuntevassa arviossaan sotilasfarssin vakiintuneista elementeistä seuraavasti:  "Käsikirjoituksen on laatinut Aarne Tarkas käyttäen kansantajuisesti hyväkseen vanhoja juttuja asevelvollisten elämästä sekä Tuntematton sotilaan saavuttamaa suosiota. Valitettavasti ensinmainitut ovat tuttuja jo Kersantin ja Emman (= Kersantilleko Emma nauroi, 1940) ja Murheenkryynin (= Rykmentin murheenkryyni, 1938) ajoista saakka ja jälkimmäisestä on puhuttu julkisesti ja yksityisesti niin paljon, että se on saavuttanut melkoisen väljähtyneisyyden asteen."

Fennada-Filmin ensimmäinen sotilasfarssi oli kesällä 1952 ilmestynyt Kaikkien naisten monni, jonka pääosassa ja myös ohjaajana toimi Lasse Pöysti. Sotilasfarssien ohjaaminen jäi Pöystillä yhteen kertaan, mutta näyttelijänä hän puki alokkaan sotilaspuvun varsin monessa filmissä 1950-luvulla. Fennada-Filmin sotilasfarssista tuli jokakesäinen perinne aina vuoden 1958 kesään saakka. Lasse Pöysti esiintyi seitsemästä elokuvasta kuudessa. Ohjaajat vaihtuivat usein, sillä Miljonäärimonnin oli ohjannut Roland af Hällström ja Laivaston monnit maissa Ville Salminen. Nyt jokakesäisen sotilasfarssin ohjauspuikkoihin tarttui elokuvan monitoimimies, Aarne Tarkas – "sikäli originelli herra meikäläisessä ympäristössä, ettei hän suostu tekemään mitään kaavamaista ja paikallaanpolkevaa", kuten Ilta-Sanomien Juha Nevalainen totesi. Uutuus oli se, että typerähkön maalaistollon sijaan farssin keskushenkilöiden tausta on urbaani kauppa-apulainen ja kirjailijanalku.

Leo Jokela sai ensimmäisen suuren roolinsa mustalaispoika Leo Lindblomina: armeija ei ollut aiemmin hyväksynyt romania joukkoonsa poissulkevan luonteensa vuoksi – yleensä raakkaamisen syyksi merkittiin tuberkuloosi olipa se havaittu tai ei. Elokuvaan musiikin säveltänyt ja sovittanut Tapio Ilomäki, joka vilahtaa elokuvassa näyttelijänäkin, kuoli vain neljä päivää ennen Sankarialokkaan ensi-iltaa.

Jari Sedergren 3.3.2010