VIE DE JÉSUS, LA

Bruno Dumont’n La Vie de Jésus (1997) on rosoinen ja samalla häkellyttävän immateriaalinen muoto­kuva Pohjois-Ranskan Bailleul’n työttömistä ja tulevaisuudettomista nuorista, joiden kohtalona on joko päämäärätön vetelehtiminen tai sattumanvarainen väkivalta.
***

1990-luvulla kriitikot kiinnittivät huomiota tiettyyn eurooppalaisen elokuvan linjaan, joka oli kokenut uuden nousun. Suuntaus, johon kuuluivat poliittinen ja sosiaalinen tietoisuus, keskittyi monesti Pohjois-Ranskan ja Flanderin muodostamalle alueelle. Lillessä kuvattiin Enkelten unelmaelämä (La Vie rêvée des anges, Erick Zonca 1998), Dunkirkissä Karnaval (Thomas Vincent 1999) ja Boulogne sur Merissä Inséparables (Michel Coulevard 1999). Yksi pohjoisen alueen elokuvan ('cinema nordiste') maineikkaimmista edustajista on Bruno Dumont, jonka ohjaustyö La Vie de Jésus (1997) sijoittuu 15 000 asukkaan pikkukaupunkiin, Bailleuliin. 

Dumontia on luonnehdittu raa'aksi realistiksi, jolla on työssään etnografinen näkökulma. Hän käyttää kuvausseudulta kotoisin olevia amatöörinäyttelijöitä ja pyrkii puskemaan suoraan asian ytimeen; tyyliin voi vaikuttaa Dumontin tausta dokumentaristina. Toistuvia teemoja ovat työttömyys, maahanmuutto, seksuaalisuus ja vanhemmuus. Hän kertoo työväenluokan jokapäiväisestä elämästä, jota määrittävät työnsaannin vaikeudet ja siitä kumpuava epätoivo.

La Vie de Jésus -elokuvan päähenkilönä on nuori epilepsiaa sairastava Freddy, joka asustaa baaria pitävän äitinsä kanssa. Työtön Freddy kuluttaa päivänsä vetelehtien kaveriensa ja tyttöystävänsä Marien kanssa. Tylsistyminen leimaa ajankulua, johon säännöllisyyttä ja ryhtiä tuo ainoastaan soittaminen paikallisessa vaskipuhallinyhtyeessä. Ensimmäisen maailmansodan loppumista juhlistavana päivänä (Bailleul tuhoutui pahoin sodassa) Freddyn elämä muuttuu. Kaveriporukan baarissa pilkkaaman maahanmuuttajaperheen poika Kader kiinnostuu Mariesta, mikä ajaa Freddyn kohtalokkaaseen mustasukkaisuuteen. Keskeinen kysymys elokuvassa kuuluu: elääkö toivo poliittisen päätöksenteon hylkäämässä yhteisössä?

Ympäristö on merkittävä osa elokuvaa. Freddyn näköalattomuus huipentuu avaralla niityllä raivokkaana mopohurjasteluna. Riskialttiit temput eivät kuitenkaan irrota hänestä epilepsiaa tai muuta sitä yhteiskunnallista asemaa, johon hän on sidottu. Merenrannalla Freddy kokee hetkellistä vapautumisen tunnetta koruttoman pikkukaupungin orjuuttavasta arkipäivästä. Rakennetun maiseman kuvauksessa puolestaan luodaan jatkumoita värien ja materiaalien kautta: punatiilet yhdistävät asuintaloja ja sairaalarakennusta, joka kytkeytyy edelleen Freddyn punaisiin lakanoihin. Lakanat kirkuvat päähenkilön sairaskohtauksen taustalla, ja punatiilet kehystävät hänen kouristeluaan turhautuneessa vihassa.

Kiinnostavasti kootussa trailerissa nuoret pohdiskelevat elokuvan nimeä, joka ensikuulemalta saattaa antaa elokuvasta varsin erilaisen kuvan. He selittävät sitä hyvän ja pahan teemoilla sekä väkivallalla, jota elokuvassa nostetaan esiin. He kuvailevat tarinaa arkipäiväiseksi esitykseksi siitä, "mitä todella tapahtui". Monet myöntävät, etteivät ymmärrä nimeä. Elokuva onkin lopulta monivivahteisempi, kuin mitä suoraviivainen kerrontatapa antaa ymmärtää.

- Maija Iltanen 25.2.2010 – Lähteet: Studies in French Cinema Volume 5 Number 3 © 2005; Variety Movie Reviews, 6/1/1997