PETITS FRÈRES

Petits frères (1999) on Jacques Doillonin koskettava, mutta realistinen kuva pariisilaisen lähiön varhaisnuorista, jotka hyväntahtoisen bullterrieri Kimin kohtalo liittää yhteen.
***

Elokuvan sankaritar on 15-vuotiasTalia, joka on lähtenyt levottomasta kodistaan (alkoholisti- ja hyväksikäyttäjä-isä) ja päätynyt levottomaan Pantinin lähiöön parhaan ystävänsä, pitbull-koira Kimin kanssa. Paikalliset teinikovikset Mous, Rachid, Nassim and Illiès yhyttävät hänet ja nimeävät pistäväkatseisen tytön Mike (Tysoniksi) ja tyttö yrittää elää parhaansa mukaan liikanimensä edellyttämällä tavalla. Uudet ystävät osoittautuvat kuitenkin heti petollisiksi. Jengiläiset kaappaavat Kimin ja myyvät sen lähiön koiratappeluita organisoiville pikkugangstereille. Talia asettuu asumaan Dembon jo entuudestaan täpötäyteen asuntoon ja päättää kääntää lähiön ympäri löytääkseen rakkaan koiransa. Tarinan päälinjojen hahmotuttua Doillon keskittyy kuvaamaan lähiön joka-päiväistä elämää.

Näemme asekauppaa aikuisten ja lasten välillä, kuinka rutiköyhät ihmiset varastelevat toisiltaan, miten vimma ja raivo kanavoituvat sirkusleikkien typeryydeksi (toisiaan tappamaan koulutetut koirat) sekä henkistä häiriintyneisyyttä, aggressiivista paranoiaa, moraalisten rajapyykkien katoamista.. Petit frères ei kuitenkaan anna periksi fantasialle, vaan se on realistinen kuvaus lähiöistä, ilman palavien autojen ja mellakoiden spektaakkelia.

Elokuva ei ole sentimentaalinen tai manipuloi katsojien tunteita, pikemminkin sen kova realismi saattaa säikäyttää katsojia. Doillon ei tarjoa opastusta tai kehystä, jonka läpi elokuvaa voisi tulkita. Se ei ole melodraama, dokumentti eikä poliittinen julistus. Katsojan on vain otettava vastaan nämä visiot, henkilöiden puhe, heidän huumorintajunsa, mutta myös heidän typeryytensä ja haluttomuutensa ymmärtää ja siitä huolimatta pystyä kokemaan edes hieman sympatiaa. 

Petits frèresiä on ilo katsoa koska Doillon asettaa meidät keskelle tapahtumia, jotka ovat yleisiä kaikkialla, mutta kuitenkaan asettamatta katsojia vastuuttomien vanhempien tai huonon kansalaisen rooliin. Elokuva ei ole kikkaileva elokuvakoulun tuotos eikä hengetön räppäri-gangsteri –imitaatio, vaan se pyrkii käsittelemään aihettaan aidosti. Toisin sanoen se haluaa tarkastella lähiöiden nuorisoa "debatin" täysivaltaisina osallistujina eikä ongelmina.         

Jacques Doillon: Lähtökohta? Ehdottomasti halu kuunnella emotionaalisesti ja psykologisesti rikki olevien lasten ääntä. Osallistuin muutamiin lasten oikeudenkäynteihin.. haastattelimme huostaanotettuja lapsia, joista uhkui hirvittävä kärsimys. Menimme tutustumaan lähiöihin ja tapasimme muutamia poikia, kuten Dembon, joka näyttelee elokuvassa. Heidän kohdallaan kaaos on jo hyvin pitkällä, heillä ei ole töitä ja tullakseen toimeen he ovat imeytyneet mukaan rikolliseen toimintaan He ovat todellakin menetetty sukupolvi. Pienemmät eivät vaikuttaneet olevan vielä sekaisin.

- Pasi Nyyssönen,  Libération (7.4.1999) mukaan.