NOIDUTTU

Truffautin haastattelukirjassa Hitchcock luonnehtii Francis Beedingin (=Hilary St. George Saunders & John Palmer) romaania "The House of Dr. Edwards" tarinaksi hulluista, jotka valtaavat mielisairaalan; "jopa hoitajat olivat hulluja ja tekivät muutamia hyvin omituisia asioita". Chabrolin ja Rohmerin mukaan Hitchcockin piti vaihtaa värifilmille aina sen mukaan, oliko kyseessä terveen vai sairaan mielen kuvaus – menetelmä, jota Powell ja Pressburger olivat – käyttävä elokuvassaan A Matter of Life and Death (1946). Salvador Dalín panos unijakson suunnittelijana, muistumat Tri Galigarin kabinetista ja Langin Mabuse-sarjasta riittivät kuitenkin tekemään Spellboundista Hitchcockin toistaiseksi synkimmän, surrealistisimman työn. Tietenkään Spellbound ei ole, niin kuin joskus kuulee sanottavan, ensimmäinen elokuva psykoanalyysistä, sillä Pabst oli tehnyt elokuvansa Geheimnisse einer Seele (1926) elokuvansa älyllisistä ambitioista: "Se on vain yksi takaa-ajotarina, joka on kääritty puolivillaisen psykoanalyysin pakettiin". Juuri teeman fantasiaelementtien vuoksi Hitchcock valitsi mieluiten "järkevän" lähestymistavan, "järkevän" siis  romanttisten toiveiden täyttymysten puitteissa. Menneisyyden syyllisyyksiä kaivelevana romanttisena kuka-teki-mitäkin-tarinana Spellbound onkin tyyliltään lähempänä Rebekkaa kuin mitään muuta.

Gregory Peck esittää mielisairasta potilasta, joka on riittävän terveen näköinen naamioituakseen psykiatriksi ja taivuttaakseen häneen rakastuneen, terveen maanläheisen kollegan (Ingrid Bergman) karkaamaan kanssaan. Mies pakenee poliisia, mutta vielä enemmän hän pakenee alitajuntansa. Matkalla nainen analysoi miehen unia, joissa vääristyneet kuvat lapsuuden onnettomuudesta kätkevät mielisairaalan todellisen johtajan rikollisen menneisyyden. Tämä kuulostaa aiheelta, joka voitaisiin kirjoittaa uudelleen R. D. Laingin, David Cooperin, Erving Goffmanin ja muiden esittämien ideoitten mukaan, joissa laitokset on nähty yhteiskunnan pienoismalleina hieman saman hengen mukaan, mikä elähdytti Tri Caligarin kabinetin alkuperäistä käsikirjoitusta. Hetki ei kuitenkaan ollut vielä kypsä ja ilmeisesti Hitchcock oli aivan tyytyväinen suljetumpaan ja yksityisempään maailmaansa ja minuuksien ja syyllisyyksien monisyiseen kuvioonsa.

Rebekan jälkeen Spellbound oli Hitchcockin toinen yhteistyö David O. Selznickin kanssa, joka tällä kertaa luotti ohjaajaansa niin täysin, että vaivautui käymään kuvauspaikalla vain pari kertaa. Tämä oli hyvin epätavallista Selznickille, joka Hollywoodissa tunnettiin tuottajana, joka halusi olla mukana suunnitelmiensa kaikissa vaiheissa. Tietenkään hän ei hyväksynyt Hitchcockin kaikkia ideoita, ei etenkään niitä, jotka olisivat kasvattaneet budjettia. Niinpä Hitchcock joutui luopumaan suunnittelemistaan kirkkaan auringonpaisteen valaisemista ulkokuvista, joiden hän toivoi antavan tarpeellisen kontrastin pimeille sielunsyövereille.

– Raymond Durgnatin ("The Case of Alfred Hitchcock", 1974) ja Robert A. Harrisin & Michael s. Laskyn ("The Film of Alfred Hitchcock", 1976) mukaan