KULKURIN VALSSI

Tuottaja Särkkä ja kirjailija Waltari osuivat samaan makuuvaunuun matkalla Kouvolasta Helsinkiin. Oli juna, hieman viiniä ja suosittu iskelmä Kulkurin valssi. Kun juna pysähtyi Helsinkiin, oli päätös tehty: Mika Waltari kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksen Alfred Tannerin valssin ympärille.

Kaikki tuntevat Waltarin tarinan, enkä yritä väittää, etteikö se olisi naiivi, etteivätkö elokuvan henkilöhahmot olisi tyyppejä viimeisen päälle. Kuitenkin teksti on itseänsä Waltaria – pidettäköön hänestä tai oltakoon pitämättä – joka koki riemuvoittonsa muutamia vuosia myöhemmin Sinuhes-sa. Kun kreivi huudahtaa Ansa Ikoselle tämän sulhasen lahjoittaman korun nähdessään, että sen hinnalla voisi rakentaa uuden sikalan, kuuluu siinä Theban parittajien ja Memfisin tinkaavien kauppamiesten sukulaissielun ääni.

Kulkurin valssissa Waltari on jo hahmottamassa suurta linjaansa: kaikki on rahasta kiinni, kaikki usko ja mystiikka on petkutusta, kauneus on katoavaista, kaikki hyppivät toistensa kimpussa kiivaasti irvistäen. Waltarin suureen linjaan kuuluu myös myytti kadonneesta kuninkaanpojasta, miehestä joka naisten ahdistamana kulkee kivistä taivaltaan. Ja naiset ovat joko luomensa kainosti sulkevia, hiljaisesti hymyileviä neitsyitä tai tummia villikissoja; niiden pauloihin mies jää, vaikka hän kuinka ymmärtäisi niiden kavaluuden ja yrittäisi pyristellä vastaan.

Samoin kuin suuren maailman sukulaisteos Tuulen viemää nostalgisoi idyllistä Etelää jota ei koskaan ollut, niin myös Kulkurin valssi leikkii fantasian historioissa: kartanoissaan koketeeraavien viileiden aatelisten yhtä hyvin kuin maita ja mantuja matkaavien kuumaveristen mustalaisten parissa.

Kulkurin valssin menestys perustuu tarkkaan lasketulle synteesille suomalaisten haavemaailmasta. Siinä rakastetaan yhtä rajusti kuin tapellaan ja uhitellaan herroille, unelmoidaan pukujen ja lavasteiden yltäkylläisyydessä sekä luonnon hehkeydessä. Kulkurin valssi on satu, jossa ihannoidaan kulkijan “riippumattomuutta” etuoikeuksistaan ylpeän tietoisia aatelisia vasten, mutta annetaan kiertolaisen olla ylhäisöä hänenkin. Ja näinhän sen pitää olla. Kulkuri ei joudu taisteluun jokapäiväisestä leivästä eikä aatelisnainen epäsäätyiseen avioliittoon, vaikka antaakin lopulta tunteilleen vallan.

Särkän elokuva on kunnioitettava tekninen suoritus, enemmän teollisuutta kuin taidetta. Mutta mitä kätkeytyy katsojaennätysten taakse? Monelle suomalaiselle Kulkurin valssi on varmasti muodostunut osaksi kadonnutta nuoruutta, jonka voi elokuvassa elää uudelleen, liittynyt lähtemättömästi omaan tunteiden historiaan.

— Erkki Mäkisen (1978) ja Markku Varjolan (1981) mukaan.