NANOOK, PAKKASEN POIKA

Nanook of the North filmattiin vuosina 1919–20, viidentoista kuukauden oleskelun aikana. Kotiseudullaan Nanook oli taidoiltaan ja voimiltaan kuulu henkilö. Flaherty, joka tunsi hänet edellisiltä matkoiltaan, valitsi hänet sankariksi elokuvaan, jonka tekeminen ei merkinnyt yksin filmausta vaan myös tutkimusretkeä. Flaherty, Nanook, tämän vaimo Nyla, heidän kaksi lastaan ja nuori käly (elokuvan näyttelijät) pitivät välittömästi toisistaan, eikä heitä yhdistänyt yksin ystävyys, vaan myös taistelu, jota heidän oli yhdessä käytävä vihamielistä luontoa vastaan.

Kun Flaherty viimein arveli saaneensa tarpeeksi aineistoa kokoon, hän palasi New Yorkiin. Nanook, joka ei oikein ymmärtänyt mihin outoon tehtävään hän oli joutunut, oli pahoillaan nähdessään miehen jota kohtaan oli tuntenut ystävyyttä lähtevän. Ero ei ollut Flahertylle vähemmän tuskallinen.

Hudsonin lahden itärannalla, seudulla nimeltä Ungawa, levittäytyvät Nanookin metsästysmaat, ”laajat kuin Iso-Britannia”, kertoo alkuperäinen väliteksti, josta saamme myös tietää että päähenkilön nimi merkitsee karhua. Elokuva alkaa kauniina vuodenaikana, siltä näyttää, koska meri on osittain vapaa jäästä ja koska maa ei ole lumen peitossa, mutta maisema on synkkä ja lohduton, rannikko laakea ja autio, meri uhkaavan, taivas lyijynharmaa jo riippuva. Nanookin perhe esitellään varsin koomisella tavalla, ainakin sellaisen katsojan silmissä, joka ei ole perillä Pohjolan asioista. Mies lähestyy rantaa kajakissa, jonka päällä on pitkällään hänen poikansa; molemmat nousevat maihin ja lisäksi kajakista ilmaantuvat vielä vaimo rintalapsen kanssa, käly ja koira; kaikki sananmukaisesti litistyneinä kajakkiin, jossa tuskin on tilaa yhdelle melojalle. Nanook on tullut myymään ketunnahkoja valkoiselle kauppiaalle. Tänne sijoittuu hyvin kaunis kohtaus, jossa Nanook kuuntelee gramofonia ja yrittää selvittää sen arvoitusta tutkimalla kojeen sisusta ja näykkimällä levyä: siitä tilanteen pittoreskius ja huumori (Nanook itse on ensimmäinen nauramaan sille). On selvää, että tässä todistamme luonnon tilassa elävän ihmisen ja hänelle arvoituksellisen koneen vertauskuvallista rinnastusta.

Toinen elokuvan tärkeä jakso on iglun rakentaminen: eskimon mestaruus on ilo silmälle. Vieläpä tunne lasten aamuisten siistiytymistoimien edessä: äiti käyttää sylkeään samalla tavoin kuin koira siistiessään pentujaan.
Hylkeenpyynti avannosta huipentaa sen koomisuuden vaikutelman jonka elokuva saattaa herättää: metsästäjä suorittaa eräänlaisen pittoreskin, liukujen säestämän tanssin vetäen köydestä, jonka toisessa päässä on ansaan saatu eläin. Mutta sävy muuttuu saaliin nylkemisen ja ennen kaikkea koirien aterian aikana: kysymys on elämästä ja kuolemasta, ravinnon saamisesta tässä vihamielisessä maisemassa. Kun tuuli nousee ja pyyhkii pitkin valkoista tasankoa (uskoo kuulevansa sen raivon ja terävän ulvonnan), ihmisten on mahdollisimman nopeasti suojauduttava: turvaton iglu ajaa asian, koirat jäävät ulkopuolelle ja peittyvät pian lumikerrosten alla. Kahlehtimaton luonto jää maiseman herraksi ja tuntee hyvin miten ihmiset ja eläimet ovat täysin sen armoilla.

Kaksi vuotta myöhemmin Flaherty kuuli, että Nanook oli kuollut nälkään: lähdettyään kauas sisämaahan metsästämään hän ei ollut löytänyt lainkaan riistaa eikä lumimyrskyn yllätettyä ehtinyt rannikolle ja hylkeiden luo, joista hän sai ravintonsa ja elämänsä. Murhaava luonto oli siis lopultakin ollut voimakkaampi: se oli voittanut rohkean ja nauravan miehen, joka kävi sitä vastaan jokapäiväistä taistelua.

– Marcel Martin (Anthologie du Cinéma, osa I)