PIMENNYKSEN PÄIVÄT

Strugatskeilta ohjaaja on löytänyt jotakin itselleen tärkeää, sellaista minkä voi määritellä ajatusyhteydeksi. Hän on löytänyt järjen vievän kuumuuden, uuvuttavan tunteen, että ihminen on suurennuslasin alla, sen polttopisteessä, mihin on ikään kuin luupin alle keskitetty joitakin tuntemattomia ja määrääviä ajatuksia.

Andrei Tarkovskin, hänen science fictioniin suuntautuneiden Solariksensa ja Stalkerinsa jalanjäljissä Sokurov on etsinyt tässä arkipäivän vetovoiman voittavaa "nostavaa voimaa", omaa lähtökohtaansa maailmankaikkeuteen.

Meidän aikanamme maailmankaikkeudesta on jo tullut monitahokas laboratorio. Meille se, maailmankaikkeus, on pysyvästi yhdistynyt työhön, käytäntöön, hyötyyn. Mutta meidän käsityksemme siitä on huomaamatta muuttunut pysyvästi proosalliseksi.

Taiteilijalle kaikki ei ole näin. Erityisellä "kuudennella aistillaan"  hän kuuntelee maailmankaikkeuden kaukaisia ääniä ja kuiskauksia, hän vaistoaa ne synnyinlahjana – vaikka hän, taiteilija, kuten Stalkerissa ja tässä, Pimennyksen päivissä, pysytteleekin maan pinnalla. Hän on valmis toistamaan Tjuttshevin perässä: "Ja me purjehdimme liekehtivinä joukkoina kaikilta ympäröiviltä kolkilta".

Ja Sokuroville ihminen, sellaisena kuin hän on olemassa elokuvassa, on suuri salaisuus: hän on arvoituksellinen kuin avaruus. Yhtä arvoituksellisena kuin elämä itse hän on verrattomasti enemmän, laajempi kuin pelkästään "valkuaisaineen olomuoto".  Kuinka arvoituksellinen onkaan ihmisen tietoisuus, tuo luonnon hänen oman itsensä tajuamiseksi luoma hämmästyttävä väline.

Sokuroville ihminen on kiinteässä yhteydessä fysiologian, sosiaalisuuden, elämän vaatimusten yksinkertaisiin kertomiin. Koko taiteilijan luonnollisuudellaan Sokurov kieltää lattean syysuhteen, aiheiden köyhän suoraviivaisuuden, selitysten ja arvioiden yksimerkityksisyyden. Viimeisiä kalenterivuosiaan lukeva 20. vuosisata on itsevarman pragmaattisen järjen triumfi ja tragedia. Vuosisatamme  ihminen on kadottanut ylevän tunteen luonnon ikuisuudesta, äärettömyydestä, suuruudesta ja tyhjentymättömyydestä. Hän on menettänyt tuntemuksensa paikastaan luonnon mittaamattomuudessa – hän on unohtanut havaita taivasta, kiveä, ruohonkortta, lasten ja eläinten silmiä, vaistota vuodenaikojen vaihtelua, tuntea takanaan vuosisatojen kavaraanin.

Hän kokee kauhulla maallisen olemassaolonsa lyhyyden yrittäen pidentää sitä lääkkeitten voimalla, mutta uhraamatta ajatustakaan mahdollisuudelle laajentaa jokaisella alun perin annetun kohtalon "tiiviyttä", "alaa", joihin kuitenkin mahtuu niin paljon ja jotka voivat saada niin mittaamattomasti maasta, luonnosta, muilta ihmisiltä.

Sokurovin elokuvan sankari kulkee tietään kohti maailman valtavuuden havaitsemista, havaitsemaan omaa osallisuuttaan siihen.

Aluksi hän on itseriittoinen, hänelle riittää itseensäsulkeutunut, etupäässä aineellinen olemassaolo. Sokurov on onnellisesti löytänyt Aleksei Ananishnovissa (hän ei ole näyttelijä vaan ohjelmoijainsinööri) täydelisesti harjoitettuja lihaksia, siis vastenmielistä fyysista itsetyytyväisyyttä.

Sisar ei tajua, kuinka hän, syntyjään Volgalta, nyt kuusi vuotta Moskovassa opiskellut, voi elää hänelle vieraassa, pölyisessa, armottoman auringon voimat vieneessä, kuolleitten savivuorten ympäröimässä helvetissä. Maljanov uskoo vilpittömästi, että ihminen voi elää missä tahansa. Itse asiassa olisi työtä, rauhaa, poissa levottomat ajatukset, kun lähtee pois ammatista ja arkipäivästä. Myös tällaisen epätavallisen arjen keskellä, kun hehkuvan kuumalta ikkunalaudalta pistää esiin muinaisliskon jälkeläinen, varaani, ja kun naapurista matelee jättiläiskäärme – "sellainen, joka aikoinaan vietteli Eevan", kuten Maljanov kärjistää. (Huomio yksityiskohdasta: keskustelussa sisar vertaa häntä tohtori Tshehoviin. "Kenen tohtoriin?" kysyy Maljanov ja jatkaa mittaamatonta ja ahnasta syömistään). Myös sellaisessa epätavallisessa arjessa, missä hehkuvan polttavalla aavikolla "asustaa säälittävä hulluus", kävelevät seisovat, makaavat sielullisesti sairaat – eivätkö he olekin tohtori Maljanovin potilaita, Maljanovin, joka nyt ei lomallakaan voi unohtaa heitä.

Tässä Sokurov on kuvannut oikeita sairaita. Hän kuvasi heitä tällä tallatulla, paljaalla aurinkoisella sairaalan pihalla, näissä viheliäisissä sairashuoneissa, heidän tiukkaan ahdetuilla likaisilla makuusijoillaan. Mutta heistä, näistä onnettomista ihmisistä, me luemme jotakin muuta kuin pelkästään sielullista sairautta, epänormaaliutta. Tässä, elokuvan ensimmäisistä kuvista lähtien, astuu heti näkyviin sen aihe – inhimillisen "minän" aihe. Vaikka vääristyneenä, sairauden rumentamana, mutta aina ainutlaatuisena. Emmekö me siksi tarkastele näitä outoja kasvoja jännittyneitä, syvän tarkkaavaisina?

He – mutta ei Maljanov, jota emme tässä huomaa kertaakaan.

Elokuvan alkuvaiheessa hän on sisäisesti liikkumaton, kuuro todellisuudelle, ikään kuin häneltä olisi riistetty se. Ja hän tarvitsee järkytyksen, jotta hän äkkiä törmättyään tuntemattomaan, käsittämättömään pääsisi kiinni maailmaan ja sen unohdettuihin, kadonneisiin salaisuuksiin.

Maljanovin keskustelu kuolleen Snegovoin kanssa on ensimmäinen näistä järkytyksistä. Tulee mieleen, että tässä Sokurov on toteuttanut jokaisen kuolevaisen toteutumattomat pyrkimykset saada selville, kuinka hän "siellä" voi, saada selville kuolemanjälkeisen elämän tiedostamisen mitan. Snegovoi avaa kivettyneet huulensa ilmaistakseen liikkumattomuuden tuskan, yksinäisyyden kipeyden, hän pakottaa Maljanovin ulos noidankehästä, varoittaa häntä rajojen rikkomisen uhmakkuutta uhkaavasta rangaistuksesta. Sokurov tarvitsee tätä fantasmagorista shokkikohtausta, jotta vainaja itse paljastaisi kuoleman tiedostamisen – ja hän tarvitsee sen myös noiden kategorioiden nostamiseksi koko suuruuteensa meidän eteemme. Jotta me joka hetki palauttaisimme mieleemme sen olemassaolon suurenmoisten näkymien korkean merkityksen. Tässä Sokurov ajattelee ja toimii runoilijan tavoin, joka tarvitsee ja jonka on lupa tehdä kaikkein rohkeimpia asioita.

Melkein kaikki Pimennyksen päivien jaksot ovat olennaisesti samaa lajia. Niiden todellisuus – törmääminen sotilaskarkuriin, pojan tapaaminen, keskusteluja toisen kanssa ja jäähyväiset hänelle – heijastaa itsestään korkeita ajatuksia. Sokurovin kaltaiselle taiteilijalle ihmiselämä toteuttaa määritelmän mukaan suunnatonta merkitystä, joka paljastuu milloin siellä, milloin täällä. Toinen asia on, että me niin usein kuljemme paljastumisen ohi.

Olemme tässä maailmassa osana tätä maailmaa. Sydämenlyöntimme, hengityksemme rytmit ovat osa kosmista rytmiä, meidän veremme kokoomus on lähellä valtameren kokoomusta. Meidän ajatuksemme – niiden logiikka, niiden järjestelmä – seuraavat maailmanrakennelman lakeja. Meidän lyhyt aikakautemme liukenee aikojen loputtomuuteen.

Syvällä, keskeytymättömän piinaavalla ja vaikeatajuisella elokuvallaan, Sokurov haluaa palauttaa mmeille hengen todellisen vapauden, juuri sellaisen – korkean – itsetiedostuksen tason. Siinä on ihmisarvon ja –voimien takuu, pelon voittaminen, kestävyys koettelemuksissa, turhuuden vallan vastustaminen.

Finaalissa Maljanov jää yksin. Jättimäinen muotokuva aavikon ja taivaan raamatullista taustaa vasten. Ja koko elokuvan ensimmäinen hymy leviää hitaasti hänen huulilleen.

Maailmaan kuulumisen hymy.

Löytämisen hymy.
 
- Vera Shitova, Paluu salaisuuteen. Sojuzinformkino, Rezonas