HEINÄKUUN SADE

Ijulski dozhd, illuusiottoman sukupolven muotokuva ja aikakautensa heijastus, seuraa Lenaa, pian 30-vuotiasta naista, joka etsii elämäänsä uutta kypsyyttä ja jota kalvaa alituinen tunne kriisistä. Nuoren tutkijan Volodjan kanssa kihlautunut Lena havahtuu huomaamaan ihmissuhteensa tyhjyyden ja heidän ystäviensä pinnallisuuden. Ijulski dozhd valittiin Venetsian elokuvajuhlien kilpailusarjaan, mutta Goskino torjui kutsun ja päästi elokuvan vain rajoitettuun levitykseen.

– Locarnon elokuvajuhlien luettelo 2000

Marlen Hutsijev ei ollut nähnyt Michelangelo Antonionin elokuvia. Hän oli havainnut vieraantuneisuuden neuvostoyhteiskunnassa omin päin: yksinäisyyden, mutta myös naisen mahdollisuuden pidättyä joutumasta yhteiskunnan nielaisemaksi, päättää siitä kenen kanssa hän elää, mitä hän tekee, mihin hän menee. Hän ei rakentanut elokuvaansa yleispäteväksi vaan persoonalliseksi tarinaksi, jonka yhteiskunnallinen näkökulma ei ole silti vähäisempi. Loppu on äkkinäinen: nainen saapuu veteraanitilaisuuteen, jossa juhlitaan voittoa natsismista. Mukana on nuoria, joilla ei ole pienintäkään käsitystä tapahtuneesta. Marlenilla on erityinen kyky transfiguroida arki runoudeksi ja käyttää samalla symbolisia viitteitä, mutta kyseessä ei ole Abuladzen, Paradzhanovin tai Tarkovskin symbolismi. Kyseessä on venäläinen kompleksi, joka on tietenkin hyvin tärkeä Eisensteinillä: ei riitä tarkkailla ilmiötä, vaan on löydettävä laki pinnan alta.

– Naum Kleiman (repliikki kirjassa Lignes d’ombre, 2000)

MARLEN HUTSIJEV
Marlen Martynovitsh Hutsijev (s. 1925 Tbilisi, Georgia), Igor Savtshenkon oppilas, valmistui Vgikistä vuonna 1952. Hänen lopputyönsä oli Gradostroiteli (”Arkkitehdit”) yhdessä Felix Mironerin kanssa. Ensimmäiset pitkät elokuvansa hän teki Odessan studioille: Vesna na Zaretshnoi ulitse (”Kevät Zaretshnaja-kadulla”, 1956, yhdessä Mironerin kanssa) ja Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, 1958), jossa Vasili Shukshin debytoi näyttelijänä. Näissä elokuvissa oli jo hämmästyttävää sävyä, tiettyä vauhdikkuutta, vapautuneisuutta henkilöiden käytöksessä ja ryhmätilanteissa, joissa ei pinnalla tapahdu paljoakaan. Hutsijev palasi Moskovaan, jossa hän valmisti vuosina 1959-1965 elokuvaa Zastava Iljitsha (”Iljitshin portti”). Sen kohtalot ovat kuvaavia Hrushtshevin kaudelle, mutta teos on myös sukupolvensa puhetorvi. Hutsijev kutsui Gennadi Shpalikovin muotoilemaan intentioitaan, toteutti kuvaukset kaduilla lähes dokumentaarisesti ja samalla ”runouden elokuvan” hengessä kaikkia normeja rikkoen. Elokuvasta tuli Hrushtshevin ankaran arvostelun maalitaulu maaliskuussa 1963. Sille annettiin uusi nimi Olen 20-vuotias (Mne dvadtsat let, 1964). Jakso jossa päähenkilö kohtaa sodassa kuolleen isänsä filmattiin uudelleen toisen näyttelijän kanssa. ”Runoilijoiden ilta”, joka kytkeytyi 1930-luvun perinteeseen, leikattiin. Tämä versio palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla ja sai ensi-iltansa pian Hrushtshevin viraltapanon jälkeen. Vuonna 1987 neuvostoelokuvan konfliktikomitea antoi Hutsijeville toimeksiannon restauroida ”ohjaajan versionsa”.
 

Vuonna 1967 yhtä radikaali Ijulski dozhd herätti vähemmän kiistoja, mutta sitä ei esitetty paljon. Hutsijevin oli siirryttävä televisio-ohjaajaksi, minne hän ohjasi parhaanaan pitämänsä elokuvan Byl mesjats mai (”Oli toukokuu”, 1970): rauhan ensi päivinä Saksassa venäläiset sotilaat huomaavat tavallisen elämän maanviljelijäperheissä, joihin heidät on sijoitettu ja toisaalta keskitysleirit. Aiheen muunnettavuus pisti silmään, eikä elokuvaa lähetetty. Hutsijev keskittyi vaikeisiin projekteihin eikä signeerannut kuin kaksi elokuvaa 20 vuodessa: Posleslovije (”Jälkisanat”, 1983) ja Beskonetshnost (”Äärettömyys”, 1991). Vuodesta 1978 hän on johtanut Vgikissä studiota, jolta on valmistunut monta ohjaajaa.

– Bernard Eisenschitz teoksessa Lignes d’ombre. Une autre histoire du cinéma soviétique (1926-1968) (2000) AA 20.2.2001