BALLADI SOTILAASTA

Grigori Tshuhrai (1921-2001) oli Mihail Rommin oppilas ja näkyvimpiä hahmoja siinä neuvostoelokuvan uudessa polvessa, joka pääsi esiin 1950-luvun lopulla hrushtsevilaisen suojasään alla. Tshuhrai koki läpimurtonsa ja maailmanmenestyksensä heti ensimmäisessä elokuvassaan Tyttö ja vanki (1956), jonka rakkaustarina ohi kansalaissodan rintamalinjojen ja totunnaisten mustavalkoisten asetelmien koettiin uusien tuulien airuena. Samalla linjalla jatkoi Tshuhrain toinen elokuva Vain neljä päivää, osuvammalta alkuperäisnimeltään "Balladi sotilaasta", joka tarjosi uuden näkökulman sotaan ja rintamantakaiseen todellisuuteen, sodan kourissa kamppaileviin tavallisiin ihmisiin.

"Nopeasti ja kauas on venäläinen elokuva tosiaan kulkenut stalinismin opinkappaleiden noidankehän murrettuaan", kirjoitti Heikki Eteläpää toiveikkaana vuonna 1960. "Ja kulkiessaan löytänyt paljon arvokasta, ennen kaikkea tietysti elävän nykyihmisen. Sota ei tälle ihmiselle ole sitä 'suurta isänmaallista sotaa', jota ennen pateettisesti (ja täysin valheellisesti)ihannoiden kuvattiin. Se on suurta enää korkeintaan inhimillisenä onnettomuutena,  joka lyö perheet hajalle ja rapauttaa moraalin – aineelliset arvonmenetykset eivät näiden elokuvien tekijöitä näytä kiinnostavankaan."

Vain neljä päivää kertoo 19-vuotiaasta sotilaasta, joka tuhottuaan puhtaan kauhun ajamana vihollisen kaksi panssarivaunua saa neljän  päivän loman ja matkustaa kotikyläänsä tavatakseen äitinsä, jota hän ei sotaan lähtiessään ehtinyt edes hyvästellä. Elokuvan rungon muodostaa sotilaan vaivalloinen ja monivaiheinen matka, jota toistuvasti viivyttävät hänen tapaamansa ja auttamansa ihmiset, asiat joita hän on luvannut toimittaa rintamatovereilleen, myöhässä olevat junat, räjäytetyt sillat, sodan kaikkinainen sekasorto. Perillä hän ehtii vain syleillä äitiään, kun hänen on jo palattava takaisin rintamalle. Matkan aikana hän ehtii kokea ensimmäisen lyhyen rakkautensa, jolla sodan jaloissa ei ole mitään tulevaisuutta. Nuorukaisen kohtalo kasvaa yleispäteväksi variaatioksi maailmansodan yhen "tuntemattoman sotilaan" tiestä.

Tshuhrain tyylilaji on omalaatuinen sekoitus aitoa realismia ja romanttista maalailua. Tshuhrai kertoo sinänsä liikuttavan tarinan ilman valheellista sentimentaalisuutta, odottamattoman hilpeään ja sympaattiseen sävyyn huolimatta aiheen vakavasta ytimestä. Ohjaus tähtää yksinkertaisuuteen, aitouteen ja todellisuusläheisyyteen: sodan erilaiset ihmiskohtalot tuhentyvät lyhyissä, erinomaisen puhuvissa kohtauksissa, joiden traagisuutta ohjaaja liennyttää sovittavilla, tunnepitoisilla välikuvilla. Realismia pehmentävät edelleen paitsi monet romanttiset viritykset myös odottamattomat sävynvaihdokset vakavasta koomiseen; eräät kohtaukset ovat pehmeän lyyrisyyden tai raskaan surumielisyyden kyllästämiä, kun toisia leimaa vahva komiikka. Ihmis- ja miljöökuvaus onnistuvat kuitenkin kautta linjan säilyttämään tehonsa hienon kameratyön ja osuvien näyttelijävalintojen tukemina.

- Eirik Uddin (1960), Heikki Eteläpään (1960) ja muiden lähteiden mukaan