BALTHAZAR

Maailma muuttuu, mutta ei Robert Bresson. Balthazar on hänen suurin ja bressonilaisin elokuvansa, mutta ei pelkästään siksi että se sisältää kaikuja kaikista hänen aikaisemmista elokuvistaan. Se on suuri, koska sen sopusoinnut ja epäsoinnut henkilöiden (etenkin Marien) ja Balthazar-aasin välisissä suhteissa, kuvien ja äänten suhteissa ovat täynnä mahdollisimman dynaamista vuorovaikutusta, jossa kukin osatekijä rikastuu, muuttuu tästä kosketuksesta. Liike ja liikkumattomuus, toistuminen ja täyttymys ovat täynnä mahdollisimman dynaamista vuorovaikutusta, jossa kukin osatekijä rikastuu, muuttuu tästä kosketuksesta. Liike ja liikkumattomuus, toistuminen ja täyttymys, siirtymät jaksosta jaksoon, todellisuus vastaan fantasia, liha vastaan henki, kuva vastaan ääni: Bressonin tyyli toimii täydellisesti kuin hyvin öljytty kone paljastaessaan hänen hellimäänsä salaista, sisäistä liikettä.

Olettaen yleisönsä täysikasvuiseksi Bresson kieltäytyy selittämästä elokuvaansa tai korostamasta sen sinne tänne sijoitettuja avainkohtia. Läpi elokuvan orkesteroidut keskeiset teemat esitellään heti alussa. Näemme äitinsä imettämän aasinvarsan, lapsen hyväilevät kädet, viisauden suolan oudon kasteen, lasten leikit oljissa, penkin, keinun, pienen tytön kuoleman, matkatavaroilla lastatut vaunut; mumistun lauseen ”Ensi vuoteen”, jonka kohtalon ironia tekee merkityksettömäksi heti kun se on lausuttu (isällä ei ole aikomustakaan palata). Sitten nopea siirtymä: iskut satelevat aasin selkään, sitä kengitetään. Hyväilyn jälkeen työn ja vaikeuksien vuodet, hiekka on kärrättävä, pellot kynnettävä. Jakso päättyy kuvaan aasista epäoikeudenmukaisuuden ja tekopyhyyden ruoskan alla.

Jo tässä ovat esillä tärkeimmät teemat Bressonin konsertosta aasille ja orkesterille. Vaunut edustavat lähtöä ja pakoa, penkki vakiintuneisuutta (avioliittoa, perhettä, vaurautta – Jacquesin teema), keinu liikettä, jännitystä, riskiä (lihallista rakkautta, kapinallisuutta, kadotusta – Gérardin, Arnoldin, vanhan saiturin teema). Koko elokuva tapailee tasapainoa näiden napojen välillä: hyvän ja pahan, rikkauden ja köyhyyden, rehellisyyden ja epärehellisyyden, rakkauden ja vihan, uuden ja perinteellisen, pyhän ja maallisen rakkauden, modernin maailman hulluuden ja yksinkertaisen elämän viisauden välillä.

Balthazarin kärsimys ja Gérardin brutaali paljastus seksuaalisen nautinnon ylivallasta näyttävät tien Marien kohtalolle – sattuman kauppaa, ”au hasard de”. Tämä kohtalo täyttyy hänen joutuessaan nahkatakkijengin alasti riisumaksi ja sisään lukitsemaksi. Elokuva näyttää sen vähittäisen prosessin, jossa hänet riisutaan sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, fyysisesti ja moraalisesti; eikä mikään prosessi vastaa tarkemmin kuin tämä sitä kuvaa, mikä meillä on Bressonin koko estetiikasta. Epäilemättä Marie tulee siirtymään kädestä käteen kuin Balthazar, jonka seitsemän isäntää kukin edustaa yhtä kuolemansyntiä. Mutta mitä se merkitsee? Kovaksi ja tunteettomaksi kasvanut Marie ei herätä sympatiaa.
Balthazar toisaalta herättää. Inhimillisten lakien alaisena, toisinaan miltei ihmisyyden innoittamana se on samalla kertaa todistaja, tuomari, omatunto, sattuma (hasard). Useiden kohtausten perusteella on selvää, että Marien ja Balthazarin välillä on jonkinlainen yliluonnollinen yhteys – vapauden yhteys. Heidän elämänkohtalonsa näyttävät leikkaavan toisiaan väistämättömästi ja asian tekee vielä monimutkaisemmaksi muiden henkilöiden osallisuus. Bresson kertoo aivan yksinkertaisesti aasin elämäntarinan ja sitä kautta omistajien jatkuvan kierron: Marie-Gérard-Arnold-saituri. Kehä, joka saattaisi alkaa uudelleen, ellei olisi Arnoldia, jonka elämä hetkeksi rinnastuu Balthazarin elämään ja jonka kuolema ennakoi Balthazarin kuolemaa. Ja suurenmoisessa loppujaksossa se tapahtuu ikään kuin silkillä, hajuvesillä ja kullalla lastattu Balthazar, joka vajoaa mäenrinteeseen keskelle lammaslaumaa, hakisi jumalallista anteeksiantoa koko ihmisrodulle tarjoten omaa elämäänsä vastikkeeksi.