Miten SEA:sta tuli KAVA

Suomen elokuva-arkiston puoli vuosisataa KAVA:n toiminnan kivijalkana

Vuonna 2008 Suomen elokuva-arkisto juhli 50-vuotista olemassaoloaan yhdessä satavuotiaan kotimaisen näytel­mäelokuvan ja 90-vuotiaan itsenäisen Suomen kanssa. Rekisteröitynä yhdistyksenä toimin­tansa 24.4.1957 aloittanut SEA ei ollut ideana mikään äkillinen päähänpisto, sillä koti­­maisen filmi­ma­te­riaalin pelastamisesta oli puhuttu jo 1920-luvulta lähtien.

Suomen Biografi­liitto, nokkamie­he­nään kotimaisen elokuvateollisuuden voimahahmo Yrjö Ran­nik­ko, korosti jo vuonna 1934 elokuvaperinnön systemaattisen talteenoton tärkeyttä. Arkiston perusta­mista pi­dettiin välttä­mättömänä toimenpiteenä. Myös valtiovalta otti varhain kantaa aloit­tee­seen: val­­­tioneu­voston asetta­ma elokuvakomitea esitti vuonna 1939 elokuva-ai­neistolle tarkoitetun tilan va­raa­mista valtioneuvoston kirjapainon tulevasta uudisra­ken­nuksesta. Talvisodan puhkeaminen keskeytti raken­nustyöt – ja arkistohankkeen.

Biografiliiton varhaiset ponnistelut filmi- ja elokuvateatteriaineiston kokoamiseksi muodostivat yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin toteutuneen hankkeen siemenen. Suunnitelma, joka oli hautau­tu­nut sota- ja jälleenrakennusvuosien alle, aktivoitui 1950-luvun alussa. Arkistohankkeen ladun­avaa­­­­jana toimi jälleen Rannikko, jonka aloitteesta Suomen Filmikamari ry perusti touko­kuussa 1953 erityisen arkistorahaston, tulevan yhdistyksen pesämunan.

Arkistohaave voimistuu uuden sukupolven myötä

1950-luvulla voimistuneen elokuvakerholiikkeen aktiivit alkoivat näkyvästi työskennellä arkisto­haaveen toteuttamiseksi. Itsensä likoon laittaneiden joukossa olivat mm. Valio-Filmin mainos- ja maahantuontipäällikkönä työskennellyt Aito Mäki­nen, elokuva­krii­tikko ja es­seis­ti Jerker A. Eriks­son sekä nuori, elokuvasta innostunut kulttuu­rikrii­tik­ko Jörn Donner. Kaksi ensin mainittua kuului­vat helsinkiläisen elokuvakerho Studion perustajajäseniin. Mäkinen oli keskeisesti mukana myös edel­leen toimivan Turun elokuvakerhon perustamisessa.

Kysymys siitä, pitäisikö perustettava elokuva-arkisto luoda yksityiseltä vai valtiolliselta pohjalta, ja­koi mielipiteet. Donner ja Mäkinen ajoivat yksityisen aloitteellisuuden linjaa, minkä puolesta pu­hui­vat mm. ranskalaisen Henri Langlois'n esimerkki La Cinémathèque Française ja Ei­nar Lauritzenin Tukholmaan perustama Filmhistoriska Samlingarna. Juuri legendaarinen Langlois roh­kaisi suo­ma­laisentusiasteja itsenäiseen toimintaan.

Vuodenvaihteessa 1956-57 Jörn Donner vuokrasi Suomen elokuva-arkiston nimissä huoneiston Kruu­­­nun­haasta, osoitteesta Oikokatu 6-8. Toimitilojen ensimmäisten kuukausien vuok­ran Donner maksoi itse. Yhteydenotto kansainväliseen elokuva-arkistoyhteisöön toi hank­keelle vah­van mo­raa­lisen tuen. Tulokas luvattiin ottaa kansainvälisen elokuva-arkistojen liiton FIAF:in (Fede­ration In­ter­na­tio­nal des Archives du Film) jäseneksi heti perustamisen jälkeen. Näin myös tapahtui vuonna 1958.

Toiminta käynnistyy vapaaehtoisvoimin

Talousvaikeuksista huolimatta elokuva-arkiston toiminta käynnistyi vilkkaasti. Elokuvan oheisma­te­riaalien (mm. kirjat, lehdet, leikkeet, valokuvat ja tekniset laitteet) järjestäminen orga­ni­soitiin tal­koovoimin. Vasta vuonna 1962 elokuva-arkisto saattoi valtionavun turvin palkata ensim­mäiset työn­­tekijänsä.

Esitystoiminta on alusta pitäen kuulunut Suomen elokuva-arkiston säännölliseen toimintaan. SEA on aktiivisesti laajentanut esityksiään myös Helsingin ulkopuolelle: vuodesta 1969 alkaen arkisto­näy­töksistä on saatu nauttia myös Turussa, Tampereella ja Oulussa. Tänä päivänä SEA-sarjat pyö­ri­vät Helsingin lisäksi kahdeksalla eri paikkakunnalla – Turussa, Tampereella, Oulussa, Jyväs­ky­läs­sä, Lahdessa, Joensuussa, Vaasassa ja Rovaniemellä. Elokuva-arkisto on myös jatkuvasti mukana tukemassa suomalaisten elokuvafestivaalien toimintaa.

Kotimaisen elokuvan perinnön pelastaminen on Suomen elokuva-arkiston avaintehtävä. Vanhojen suo­malaisten elokuvien järjestelmällinen pe­­la­stamis- ja restaurointityö käynnistyi valtionavun tur­vin vuonna 1972, kiitos Risto Jar­van johtaman elokuvapoliittisen komitean ja elokuva-ar­kis­­ton vä­sy­mättömän lobbauksen. Pääosan urakasta muodosti yli kolme vuosikymmentä kestänyt tulenaran nitraattimateriaalin pelastamisprojekti, jonka tuloksena kaikki säilyneet kotimaiset näytelmä­eloku­vat on pelastettu. Salaviinanpolttajat (1907), josta kaikki alkoi, on valitettavasti kadonnut, mutta muu­ten elokuvaperintö on Suomessa säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Suomessa yli 90% kaikista elo­kuvista on tallella, kun mo­nissa maissa sama prosenttiluku kuvaa tuhoutuneiden elokuvien määrää. 

Filmikokoelman järjestäminen oli aloittelevan arkiston kynnyskysymys, sillä fil­mi­yhtiöiden lupaa­mille ja arkistolle lah­joitetuille noin 200 elokuvakopiolle tarvittiin välttämättä sopiva säilytys­paik­ka. Lokakuussa 1958 opetus­mi­nis­te­­riö vuokrasi arkistolle filmivarastoksi yhden val­tion elokuvatar­kastamon huoneista. Pelastamisprojektia aloitettaessa tilaongelmaa yritettiin lievittää myös väli­ai­kais­ratkaisulla: tallettamalla filmimateriaalia silloisen Valtion arkiston tiloihin. Nyt, puo­li vuosi­sa­taa myöhemmin, on tilanne kokonaan toinen. Elokuva-arkiston pääasialliset filmiva­rastot sijaitsevat Tuusulassa (300 m2:n nitraattifilmivarasto) ja Es­poon Otanie­men kallioluolastossa, jonne rakennet­tu 2200 m2:n varasto on automaattisesti ilmastoitu eri filmi- ja videomateriaaleja silmälläpitäen. 

Pelastamisprojekti

Opetus­ministeriön Suomen elokuva-arkisto r.y:n vastuulle usko­ma pelastamisprojekti oli merkittävä askel koh­ti SEA:n valtiollistamista vuonna 1979. Valtiollistaminen toteutui elokuva-arkiston kan­nal­­­­ta kreivin aikaan, sillä taloudellinen epävarmuus oli jatkuvasti varjostanut yhdistysmuotoisen SEA:n tulevaisuutta. Vähäinen valtionapu ei riittänyt kattamaan edes arkiston normaaleja toiminta­kuluja.     

Valtiollistamisen myötä Suomen elokuva-arkisto saattoi aloittaa toiminnassaan uuden vakaamman aikakau­den. Uusia virka- ja toiminimikkeitä syntyi, ja myös uusiin toimitiloihin voitiin satsata en­tistä enemmän. Seuraavina vuosina SEA:n organisaatio ja tavoitteet vakiintuivat nykyiseen muo­toon­sa, minkä kannalta keskeiseen rooliin nousi vuonna 1984 voimaan astunut laki elo­ku­vien ar­kis­­toin­nista.

Vuonna 1979 SEA:n yksityisin voimin kerätyt kokoelmat käsittivät noin 3000 pitkää elokuva­ko­pio­ta, 8000 lyhytelokuvaa, 9200 kirjaa, tuhat aikakauslehteä, lähes 2000 elokuvakäsikirjoitusta, mil­joo­na valokuvaa, 10 000 julistetta, 17 000 dokumenttikansiota sekä tuhat esinettä.

Valtiollisen arkiston toimintaa sääte­le­vät ar­kis­to- ja mu­seoalan yleiset säännöt ja normit. Valtion laitoksena elokuva-arkiston keskeisenä tehtä­vä­nä on hankkia, entistää ja säilyttää elokuvia ja elo­kuvaan liittyvää aineistoa, harjoit­taa ja tukea elo­ku­van tutkimusta, edis­­tää eloku­va­tai­teen tunte­mus­ta sekä harjoittaa elokuva­taiteelli­sesti, historial­li­ses­ti tai muuten merkittävien elokuvien esitys­toi­mintaa.

Vuonna 2007 SEA:n kokoelmissa oli filmiaineistoa yli 50 000 kotimaisesta elokuvasta;  näistä kotimaisia esitysko­pioi­ta yli 37 000 kpl. Filmi- ja videokokoelmat käsittivät kaikkiaan yli 255 000 arkistoitua koh­detta. Maan par­haasta elokuvakir­jas­­­­tosta löytyi yli 25 000 teoksen lisäksi noin 150 lehden vuosi­ker­­rat. Elokuva-arkiston Elävän ku­van museon kokoelma käsitti yli 6 300 esinettä. Museoesine­ko­koelman varasto sijaitsee yhä edelleen museon  välittömässä yhteydessä osoitteessa Vanha Talvitie 9.

Uusi laki, uusi nimi

Juhlavuosi tarjosi Suomen elokuva-arkistolle sen historian mullistavimman haas­teen. Euroopan parlamentin, Euroopan neuvoston ja Unescon kannanotot toivat kulttuuriperinnön tallentamisen piiriin myös radio- ja tv-aineistot. Siinä missä muissa pohjoismaissa vapaakappalelakiin perustuvaa av-ar­kistointia oli jo harjoitettu 1980-luvulta lähtien, Suomessa tämä arkistointivastuu osoitettiin Suomen elo­kuva-arkistolle. Pohjan työlle valoi vanhan vapaakappale­lain uudistanut Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä, jonka myötä radio-, televisio- ja verkkoaineistot saatettiin systemaattisen talteenoton piiriin.  

Radio- ja televisioarkistoinnin käynnistyminen syksyllä 2008 aloitti uuden, jännittävän luvun 50-vuotiaan Suomen elokuva-arkis­ton historiassa. Murroksen merkittävyyttä alleviivaa myös organisaation uusi nimi, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA), 1.1.2008 alkaen.

Outi Heiskanen, viestintäpäällikkö

Lue lisää SEA 40 V -juhlakirjasta.