Lottaelokuvat
Teemasarjan elokuvat ja esitysajat
Tänä syksynä tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan syttymisestä, ja Orionissa lähestytään kotimaista sotaelokuvaa uudesta näkökulmasta. Lotta Svärd -järjestöä tavalla tai toisella kuvaavia elokuvia nähdään sadan vuoden ajalta niin dokumentin kuin fiktionkin muodossa. Lotta Svärd -järjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö. Siihen kuului enimmillään noin 240 000 jäsentä.
Ruotsalaisen Carl Engdahlin ohjaama Vänrikki Stoolin tarinat (1910) on sarjan ainoa Runebergin alkuperäistä Lotta Svärdiä esittelevä elokuva. Runossa sotamies Svärd lähtee Suomen sotaan, jonne Lotta-vaimo seuraa mukana. Sotamiehen kaaduttua urhea vaimo jää rintamalle muonittamaan sotilaita ja huolehtimaan haavoittuneista.
Samassa näytöksessä nähdään todellisena harvinaisuutena Mika Waltarin käsikirjoittama Tyttö astuu elämään (1943), ainoa sotavuosina tehty fiktiivinen lottaelokuva. Siinä Ansa Ikosen näyttelemä hemmoteltu ylioppilastyttö lähtee rintamalle aikuistumaan ja työskentelemään kenttäkeittiöllä. Elokuvaa ei ole tätä ennen esitetty missään muodossa sodan päättymisen jälkeen, koska säilyneen filmikopion ääni on osittain tuhoutunut.
Sotaa seuranneen vuosikymmenen ainoaksi lottaelokuvaksi jäi Aarne Tarkaksen ohjaama Rintamalotta (1956). Elokuvan kerronta on korutonta, ja se keskittyy rintamalla olevien lottien arkisiin askareisiin. Päähenkilönä nähdään nuori muonituslotta, joka on juuri ennen rintamalle lähtöä mennyt naimisiin. Samassa näytöksessä esitetään myös sota-ajan lottatoimintaa valottavat dokumenttikatsaukset Rivilotta (1943) ja Lottatyttö (1944).
Lottajärjestön ja elokuvateollisuuden suhde on ollut etenkin 1960–1980 -luvuilla ongelmallinen ja monissa yhteyksissä lottien maine on koettu loatuksi. Tässä taustalla ovat vaikuttaneet erityisesti Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985), Eija-Elina Bergholmin Angelan sota (1984) sekä Mikko Niskasen Sissit (1963), joka nähdään myös Orionissa. Elokuvassa lotat kuvataan sotilaiden tukikohdan viihdyttäjinä, jotka vuorotellen vievät ”poikia nukkumaan”.
1990-luvulla alkoi kuitenkin lotta-aiheen uudelleentulkinta. Taru Mäkelän kiitetty dokumentti Lotat (1995) kertoo lottien sotataipaleesta henkilöhaastatteluiden ja arkistomateriaalin avulla. Mäkelä jatkoi naisten sotakokemusten käsittelyä myös fiktiivisessä Pikkusisaressa (1999). Siihen oli mahdollista ottaa mukaan asioita, joita dokumentissa ei voitu näyttää. Tarinassa seurataan apusisareksi pestautuvan sotalesken ja hänen lottatovereidensa elämää helsinkiläisessä sotasairaalassa.
Samana vuonna Pikkusisaren kanssa valmistui myös Olli Saarelan sotaspektaakkeli Rukajärven tie (1999), jossa lottakuvaus on kuitenkin varsin vähäistä. Pääpaino elokuvassa on maskuliininen ja siinä kuvataan luutnantin johtaman osaston tiedustelutehtävää jatkosodan alussa. Luutnantin morsiamena nähdään muonituslotta, joka on lähetetty vahingossa etulinjaan.
Ilkka Vanteen ohjaamaa Lupausta (2005) voitaisiin kutsua lottaelokuvien aateliksi ja se onkin eräänlainen fiktiivisen lottakuvauksen kulminaatio tähän mennessä. Elokuva on Lotta Svärd Säätiön tilaustyö, ja sen oikeellisuutta valvoi kuuden hengen lottaneuvosto. Tarinassa seurataan ilmavalvontalotan, eläinlääkintälotan ja kuolleiden evakuoimiskeskuksessa työskentelevän lotan vaiheita läpi molempien sotien. Pääpaino on lottatyön tekemisessä, mutta elokuvassa kuvataan myös lottakolmikon ihmissuhteita ja toveruutta.
Lottaelokuvien sarja huipentuu ensi-iltansa tänä syksynä saavaan Imbi Pajun dokumenttiin Suomenlahden sisaret (2009). Elokuva kertoo vielä elossa olevien suomalaisten lottien ja virolaisten naiskodukaitselaisten 1920-luvulla alkaneesta yhteistoiminnasta ja heidän kohtaloistaan toisessa maailmansodassa. Lottaelokuvaa tarkastellaan laajemmin myös 23.11. järjestettävässä seminaarissa.
Tiina Suutala
